Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Emmi Itäranta

Teemestarin kirja

Teos, 2012

Takakansi:

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyn hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo – ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinittyy väistämättä teemestarin taloon...

Mira kertoikin jo aikaisemmin samaisesta kirjasta, joten en toista samoja asioita.

Tämä oli mielestäni hieno kirja. Pelkäsin aluksi pettyväni koska olin kuullut sekä hyvää, että huonoa kirjasta (enemmän kuitenkin hyvää). En myöskään ole ollut dystopioiden suuri ystävä, ainakaan elokuvien muodossa. Onhan monet dystopia -elokuvat hienoja, mielenkiintoisia jne., mutta maailmojen epäoikeudenmukaisuus saa niin kovaa vihan pintaan, että joudun aina pitämään tunnin verran rauhoittumisaikaa elokuvien jälkeen.

Tässäkin kirjassa dystopinen maailma on epäoikeudenmukainen ja kurja. Pelottavinta tässä on juurikin se, että se voisi tulevaisuudessa olla totta (kuten kaikki dystopiat joihin olen tutustunut). Tällä kertaa ero oli siinä, että kaikki tapahtui Suomessa joka ehkä hieman lisää kirjan ahdistavuutta. Kuitenkaan kirja ei ole niin ahdistava kuin mitä se voisi olla. Itseasiassa dystopisuus ei tässä ahdistanut puoliakaan niin paljon kuin elokuvat ahdistavat. En tiedä johtuuko se mediamuodon eroista vai onko kirja vain kirjoitettu niin hyvin ettei se ahdista liikaa. Minun pitäisi siis lukea enemmän dystopioita eikä vain katsoa elokuvia, ja ottaa selvää jos kestänkin paremmin kirjoja.

Mira kirjoitti omassa postauksessaan siitä miten hänelle kirja oli pienoinen pettymys. Hänen mielestään juonesta puuttui kohokohta. Taidan ymmärtää mitä Mira tarkoitti, mutta mielestäni kirjassa oli kuitenkin kohokohta (onneksi, olin pelännyt kirjan lukemista Miran postauksenkin takia :D). Toki, se olisi voinut päättyä myös toisinkin ja mielestäni kirjasta olisi saanut loistavan trilogian, tai edes yhden jatko-osan jos asiat olisivatkin menneet toiseen suuntaan. Itseasiassa sitä toivoinkin kirjaa lukiessa, koska Mira paljasti postauksessaan yhden asian jota myös pelkäsin kirjaa lukiessani. Norialle paljastuu salaisuus joka ei selviä lukijalle lopussakaan. Vihaan kirjoja jotka loppuvat ilman selityksiä (ja niitä on nyt tullut luettua monta). Mutta tämä oli kuitenkin niin hyvin kirjoitettu, että vaikka hieman toivoisinkin jatko-osaa/osia, toimii kirja jo näinkin.

-Hanna-

Philip K. Dick Palkkionmetsästäjä

Philip K. Dick

Palkkionmetsästäjä –Blade Runner

Alkuperäinen nimi: Do androids dream of electric sheep, 1968

Kustannus Oy Jalava, 1989

Kirjan päähenkilö Rick Deckard on palkkionmetsästäjä. Hän metsästää karanneita androideja eli keinotekoisia ihmisiä. Aiemmin Deckard on tuhonnut androidit liikoja kyselemättä mutta palkkionmetsästäjäkin voi saada tunnontuskia.

Kirjassa suurin osa eläimistä on kuollut sukupuuttoon tai on sen partaalla. Ja eläinten omistajia pidetään korkeassa arvossa, mutta enemmänkin korostuu ihmisten empaattisuus eläimiä kohtaan. Koska oikeat eläimet ovat kalliita, on tehty sähköeläimiä jotka käyttäytyvät kuin tavalliset eläimet mutta ovat huomattavasti halvempia. Deckard ja hänen vaimonsa omistavat sähkölampaan.  Mutta he haluaisivat ihan oikean lampaan.

Deckard saa tehtäväkseen lopettaa kuusi karannutta Nexus-6 mallista androidia, jotka ovat viimeisintä ja edistyksellisintä mallia. Matkan varrella hän tapaa Rachelin  johon hän ihastuu, mutta ongelmana on se että Rick on naimisissa ja Rachel on androidi.

Kirjassa oli kaikenlaisia mielenkiintoisia asioita kuten mielialatin, jolla pystyy säätelemään omaa mielialaansa. Ajatus tuollaisesta laitteesta kauhistuttaa ainakin minua.  Tämä oli myös ensimmäinen scifi-kirja jonka luin ja en ole oikein varma onko tämä minun genreä ollenkaan. Jostain syystä en meinannut päästä kirjaan mukaan ollenkaan, itselleni tämä ei siis toiminut kovinkaan mukaansatempaavana. Katsoin myös kirjasta tehdyn elokuvan jossa Deckardia näyttelee Harrison Ford. Elokuvaa varten oli tietenkin tehty joitain muutoksia, mutta en oikein päässyt kärryille myöskään elokuvasta.  Suosittelisin kirjaa ehkä jo scifiä lukeneille, koska ainakaan itselleni ei ollut oikein hyvä kirja scifin aloitukseen. Itseäni myös häiritsi hirmuisesti nimen suomennos. Alkuperäisen nimen kun olisi suoraan kääntänyt olisi se ollut paljon parempi nimi myös suomeksi.

Philip K. Dick syntynyt  1928 Chicagossa ja kuoli 1982 Californiassa. Aloitti kirjoittamisen  1952 ja on kirjoittanut monia novelleja. Hän voitti Hugo-palkinnon 1962 kirjallaan The man in the high castle (suom. Oraakkelin kirja) sekä John W. Campbell Memorial Award –palkinnon 1974 teokselleen Flow my tears, the policeman said (suom.  Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi). Hän on kirjoittanut 44 kirjaa sekä noin 121 lyhytää tarinaa, joista suurin osa ilmestyi scifi-lehdissä.  Kymmenestä hänen kirjasta on tehty elokuvat mm Blade Runner, Total Recall ja Minority Report.

Lähteet

https://www.goodreads.com/author/show/4764.Philip_K_Dick

-Emmi

Anne Rice: Veren vangit

Anne Rice
Veren vangit

Veren vangit on kirjailija Anne Ricen esikoisteos, joka aloittaa hänen kirjasarjansa Vampyyrikronikat.

Anne Rice syntyi 4. lokakuuta 1941 Yhdysvalloissa, New Orleansin kaupungissa, Louisianan osavaltiossa. Rice opiskeli San Franciscossa, ja onkin asunut Californian osavaltiossa pitkään.
Rice on ahkera kirjailija, ja onkin kirjoittanut yli 30 teosta. Tunnetuimmat näistä teoksista kuuluvat Vampyyrikronikat kirjasarjaan, jotka seuraavat Ricen luomien vampyyreiden, ja etenkin Lestat nimisen vampyyrin kuolemanjälkeistä elämää.

Veren vangit kertoo Louis nimisen vampyyrin tarinaa, ja se kerrotaan kun Louis kertoo tarinaansa toimittajalle. Vuonna 1791 Louis oli plantaasinomistaja New Orleansin lähettyviltä. Kun Louisin veli kuolee, alkaa hän itsekin toivoa kuolemaa. Louis tapaa Lestat nimisen vampyyrin, ja Lestat muuttaa hänet vampyyriksi.
Aluksi Louis kieltäytyy juomasta ihmisten verta, mutta kun Lestat ja Louis joutuvat pakenemaan kodistaan kun heitä on alettu pelkäämään, alkaa Louis taipua Lestatin tahtoon, ja alkaa juomaan ihmisten verta.
Lousin alkaa suunnitella jättävänsä Lestatin, ja tätä peläten Lestat muuttaa nuoren Claudia nimisen tytön vampyyriksi olemaan heidän tyttärensä.
Claudia pärjää vampyyrinä hyvin, mutta alkaa katkeroitua Lestatia kohtaan, ja suunnitteleekin murhaavansa hänet. Yritys kuitenkin epäonnistuu, mutta Claudia ja Louis pääsevät pakenemaan.
Kaksikko päättää ryhtyä etsimään muita vampyyreitä, ja löytävät niitä lopulta Pariisista. Lestat kuitenkin löytää heidät, ja Louis lukitaan arkuun nääntymään ja Claudia jätetään aurinkoon kuolemaan.
Louis ei ole koskaan enään entisensä Claudian kuoleman jälkeen.

Olin itse kyseisen lukupiirin pitäjistä, mutta sairastuttuani jouduin jäämään piirin pitämisestä pois. 

Valitsimme Veren vangit lukupiirin kirjaksi, koska koimme sen kuuluvat genren klassikoihin, ja ajattelimme sen olevan kirjana sellainen jonka lukeminen voisi kiinnostaa monia.

Kauhun edustajana Veren vangit on sekä hyvä, että huono. Hyvä siinä mielessä, että se esittelee kauhun synkkiä ja ahdistavia teemoja hyvin. Pääosassa teoksessa ovat vampyyrit, kauhun ehkäpä tunnetuimmat hirviöt. Anne Ricen esittämät vampyyrit ovat vampyyreinä hyvin perinteisiä vampyyrejä käytökseltään, ulkonäöllisesti, ja heikkouksiltaan, ja hahmot ovat helposti tunnistettavissa perinteisinä vampyyreinä.
Huonoa on ehkä se, että kirja ei varsinaisesti ole pelottava. Vaikka se käsitteleekin pelottavia asioita kuten vampyyrejä, ei kovinkaan moni lukija varmaankaan koe teosta lukiessaan pelon tunnetta.

Lukukokemuksena Veren vangit on mukava, mutta itseäni jää kirjaa lukiessani aina hieman ärsyttämään se, että teoksessa on vaikeaa löytää hyvää lopetuskohtaa. Luvut ovat hyvin pitkiä ja tarina jatkuu yhtenä nauhana ilman hyviä välitaukoja niin pitkään, että on vaikea löytää taukopaikkoja.

Veren vangit on kuitenkin kulttiteos, jonka lukemista voisi suositella kaikki kauhusta, ja vaikka fantasiastakin kiinnostuneille.

Mari H.

Lähteet:
http://annerice.com/Chamber-Biography.html

Mauri Paasilinna Valkoinen poro

Mauri Paasilinna

Valkoinen poro

Ilmestymisvuosi: 2001

Kustantaja: Gummerus

Mauri Paasilinna on Paasilinnan veljeksistä nuorin. Valkoinen poro on hänen toinen kirjansa.

Mauri Paasilinna on syntynyt Iissä 1947. Ammatiltaan Mauri on sosionomi ja kirjailija.

Hän on työskennellyt mitä erilaisemmissa työtehtävissä vuosina 1973-1995. Hän aloitti kirjailijan uransa, hänen jäätyään työttömäksi 1995. Mauri Paasilinnan kirjat käsittelevät Lappia, sen tavallisia ihmisiä ja luontoa. Paasilinna sai valtion taiteilijaeläkkeen keväällä 2008.

Kirjan päähenkilöinä ovat Otto Bauer ja Suvi Salpakari, jotka törmäävät toisiinsa sattumalta ja eksyvät yhdessä korpeen Urho Kekkosen kansallispuiston maisemissa. Heidän taipaleensa ei ala kovin suotuisasti mutta pikkuhiljaa he alkavat pärjätä toistensa kanssa. Metsässä he tapaavat useampaan otteeseen valkoisen poron jolla on musta tähden muotoinen kuvio toisen korvan juuressa. Valkoinen poro toimii heille eräänlaisena viestintuojana ja oppaana. Otto oppii että on tärkeämpiäkin asioita kuin avioero ja lopputili, kuten elämä.

Kirja on selviytymistarina ja mielestäni genrelleen hyvin tyypillinen teos.

Itselläni tuli kirjaa lukiessa mieleen kuinka paljon se muistuttaa Arto Paasilinnan teosta Jäniksen vuosi. Kirja oli ihan miellyttävä lukukokemus, mukaansatempaava ja hyvin nopea lukuinen. Vaikka kirja oli suurimmaksi osaksi ennalta arvattava pääsi loppu kyllä yllättämään minut.

Lähteet

http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aperson_123175965407739


-Emmi

Sophie Kinsella - Himoshoppaajan salaiset unelmat

Sophie Kinsella

Himoshoppaajan salaiset unelmat

Kustantaja: WSOY 

ilmestymisvuosi: 2000

Kirja kertoo Rebecca Bloomwoodista joka elää shopatakseen ja shoppaa elääkseen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lontooseen jossa hän asuu kämppäkaverinsa Suzen kanssa. Rebecca on joutunut pahoihin velkoihin visakorttien luottorajoja venyttelemällä ja saanut erään pankinjohtajan peräänsä. Rebecca  tekee kaikkensa pakoillakseen ja keksiäkseen tekosyitä ettei hänen tarvitsisi mennä konttorille juttelemaan raha-asioistaan. 

Rebecca työskentelee taloustoimittajana, ja aluksi hän yrittää säästää rahaa vähentämällä shoppailua, mistä ei kumminkaan tule yhtään mitään. Sitten hän ottaa lisätyön vaatekaupassa apulaisena ja saa sieltä potkut heti ensimmäisenä päivänä. Sen lisäksi hän kokeilee kehyksien tekoa, mutta sekään ei oikein ota onnistuakseen. Rebecca myös rakastuu Luke Brandon nimiseen mieheen, jonka kanssa hänellä on hauskoja kohtaamisia eri vaiheissa tarinaa. Ja kuten chick-lit kirjat yleensä, niin myös tämäkin tarina sai onnellisen lopun.

Rebecan tapa selvitä rahahuolistaan ja huijata luottoyhtiöitä, sekä  löytää jostain lisää rahaa shoppailuun on aivan ilmiömäistä ja välillä sai nauraa oikein kunnolla.  Rebecan toilailuja lukiessa hänestä tuli mieleeni hyvinkin vahvasti Bridget Jones -elokuvat.

Kinsella kirjoittaa mukavan keveästi ja todella mukaansatempaavasti, ja varmasti tämän takia hänen kirjat ovat suosittuja.

Kirja oli mielestäni tyypillinen chick-lit –kirja. Kevyt ja  nopealukuinen. Ehdottomasti naisille suunnattu. Lukukokemuksena kirja oli hauskaa luettavaa, sai nauraa.

Sophie Kinsella on opiskellut Oxfordissa ja asuu Lontoossa. Hän kirjoittanut yhteensä 7 himoshoppaaja -kirjaa sekä 6 yksittäistä teosta. Kinsella on kirjoittanut myös oikealla nimellään, Madeleine Wickham. Himoshoppaajan salaiset unelmat on Sophie Kinsellan ensimmäinen kirja.

Lähteet

http://www.sophiekinsella.co.uk/sophies_world.php

-Emmi

Karen Kingsbury & Gary Smalley: Uskollinen sydän

Karen Kingsbury & Gary Smalley
Uskollinen sydän
Kustantaja: Aikamedia
Julkaistu: 2011
Sivuja: 351

Uskollinen sydän kertoo Karen Baxter Jacobsista, joka saa kuulla, että hänen aviomiehensä Tim Jacobs on pettänyt häntä. Karen on uskonnollinen ihminen ja aikoo pitää naimisiin mennessään antamansa lupaukset ja yrittää pelastaa avioliittonsa. Tim taas joutui uskottomuuden tielle yksinäisyytensä vuoksi ja sen takia tukeutuu Angelaan. Karen joutuu Timin uskottomuuden lisäksi käsittelemään omia tunteitaan nuoruudenihastustaan Ryania kohtaan, joka on muuttanut kaupunkiin sekä vasta ilmennyttä raskauttaan.

Kirjan tapahtumapaikkana on Bloomington, jossa Karen ja Tim asuvat sekä Karenin vanhemmat ja sisarukset. Tim on yliopistolla journalismin professori ja Angela asuu yliopiston asuntoloissa, joten yliopistokin on olennainen osa kirjan tapahtumapaikkoja.

Kirjan tapahtuma-aikaa ei kerrota suoraan, mutta kirjan voi sijoittaa nykyaikaan. Kirjassa käsitellään noin yhdeksän kuukauden ajalta tapahtumia. Koska kirjan tapahtuma-aikaa ei mainita, kirja on melko ajaton ja voisin kuvitella sitä luettavan vielä vuosienkin päästä, eikä kirja takkuaisi historiallisuudellaan.

Kirjan teemoja ovat aviorikkomukset ja elämänmuutokset, osittain myös usko Jumalaan. Karenin elämä muuttuu Timin uskottomuuden takia sekä raskauden vuoksi. Elämänmuutosteema jatkuu läpi kirjan ja vielä ihan lopussa on Karenin elämänmullistava tapahtuma. Usko Jumalaan tulee esille henkilöiden ajattelumaailmassa ja siinä, kun he pohtivat omaa uskoaan. Osalla hahmoista usko horjuu, mutta toisilla se pysyy vahvana koko kirjan ajan.

Kirja kerrotaan pääasiassa Karenin näkökulmasta. Kertojana ei kuitenkaan ole Karen vaan ulkopuolinen kaikkitietävä. Näkökulma vaihtelee kuitenkin välillä Timiin, välillä Angelaan tai Karenin sisaruksiin, vanhempiin tai Ryaniin. Pääpaino on kuitenkin Karenin tarinalla. Kirjassa on myös paljon takaumia henkilöiden muistellessa menneisyyttään.

Uskollinen sydän aloittaa Karen Kingsburyn ja Gary Smalleyn kirjasarjan Baxterien perheestä. Asiaan kun tutkin, huomasin, että ilmeisesti sarja koostuu melko itsenäisistä kirjoista. Tämän kirjan päähenkilö oli Karen, kun taas seuraavan kirjan olisi Karenin sisko Ashley. Sarjan kirjoja on suomennettu neljä.

Kirja sijoittuu mielestäni hyvin uskonnolliseen kirjallisuuteen, koska henkilöhahmojen uskonnollisuus tulee vahvasti esille. Uskonnollisuus on taustalla vaikuttamassa asioiden kulkuun, mutta se ei ole kuitenkaan se kirjan pääasia. Kirjan voisi myös luokitella romanttiseksi kirjaksi.

Minulle jäi kirjasta ristiriitaiset tunteet. Toisaalta tykkäsin kirjasta, mutta toisaalta se oli hidastempoinen ja uuvuttava. Yllätyin siitä, miten minua uskonnolliset asiat eivät häirinneet kirjassa. Minulla oli hieman ennakkoluuloja tämän genren kirjallisuutta kohtaan. Kirjassa oli minusta hyvä perhetarina, mutta takaumien vuoksi mielestäni kirja mateli menemään, vaikka ne olivatkin olennainen osa henkilöiden ihmissuhteita. Karenin tarina tuli kerrottua selkeästi, eikä siinä jäänyt lukijalle epäselvyyksiä, toisin kuin Ashleyn kohdalla. Ashley henkilönä kiinnosti minua eniten, koska häneen pystyin samastumaan parhaiten. Hänen menneisyytensä jäi vielä hämärän peittoon, mutta se ehkä selviää Kingsburyn ja Smalleyn seuraavassa kirjassa, Petollisella jäällä.

Lähteet:
http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha3%253Au9c39148b-5302-4cd3-826a-5ad009291c85
http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha3%253Aufb009002-7473-4b73-a13d-9b6bd576d33d
Uskonnollisen kirjallisuuden diat

- Mira K.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta
Teemestarin kirja
Kustantaja: Teos
Julkaistu: 2012
Sivuja: 330 (pokkari)

Teemestarin kirja on Emmi Itärannan esikoisteos. Teos sai alkunsa osana luovan kirjoittamisen maisteriohjelmaa, kun Itäranta opiskeli Kentin yliopistossa Isossa-Britanniassa. Teemestarin kirja julkaistiin Suomessa 2012 ja kirjan käännösoikeudet on myyty neljälletoista kielialueelle.

Teemestarin kirjan päähenkilö on Noria. Hän on 17-vuotias, juuri tullut täysi-ikäiseksi ja valmistuu pian teemestariksi isänsä opissa. Norian paras ystävä on Sanja, joka osaa korjata kaikenlaisia entismaailman teknologiavempeleitä.

Noria asuu äitinsä ja isänsä kanssa pienessä kylässä. Kylän lähettyvillä on Kuusamo sekä Kuolojärvi. Meidän aikamme maarajat on muuttunut aikojen saatossa, kaupunkeja jäänyt veden alle, etelä- ja pohjoisnavan jäätiköt sulaneet, enää ei kunnon talvea ole. Eletään Uuden Qianin aikaa ja sotilashallinto kontrolloi veden jakelua.

Kirjan teemoiksi voisi sanoa ilmastonmuutoksen aiheuttamat uhkat sekä ystävyyden. Kirjassa kuvataan sitä, miten ilmastonmuutos on vaikuttanut ihmisten elämään, esimerkiksi vedenpuute. Ihmiset ovat saaneet vesikiintiöt ja jos vettä on hallussa enemmän kuin kiintiö sallii, on tehnyt vesirikoksen, joka on rangaistava teko. Ystävyys taas tulee esille Norian ja Sanjan välillä eli kuinka Noria luottaa Sanjaan.

Kirja on kirjoitettu Norian näkökulmasta minä-muodossa. Noria aloittaa kertomuksensa hieman ennen valmistumistaan teemestariksi ja käsittelee elämäänsä äidin muutettua pois ja isän kuoltua sen jälkeen kun on kertonut Norialle perhesalaisuuksia. Kirjan edetessä Norialle paljastuu salaisuus, joka ei loppujen lopuksi selviä lukijalle, vaan se jättää kysymyksen jatko-osasta leijumaan ilmaan.

Kirja sijoittuu scifi-genren dystopia-alalajin alle. Kyseessä on kauas tulevaisuuteen sijoittuvasta tarinasta, jonka yhteiskunta, on kokenut ekologisen katastrofin. Teknologia, ja osittain myös luonnontiede, ovat osa kirjan tarinaa.

Olin kuullut paljon hyvää Itärannan kirjasta. Odotukseni olivat korkealla, joten kirja oli pienoinen pettymys, vaikka koinkin lukukokemuksen ihan hyväksi. Mielestäni juonesta puuttui kohokohta, jonka vuoksi kirja oli minusta melko tasapaksu. Kirja ei kuitenkaan ollut huono pieniä puutteita lukuun ottamatta. Scifikirjallisuuteen en ole vielä tutustunut niin paljoa, tämä kirja oli hyvä aloitus siihen. Kirja sisälsi teknologiaa, mutta ei sillä tavalla, että sitä ei olisi ymmärtänyt. Kirjassa ei menty teknisten laitteiden sisälle niin syvällisesti vaan ne olivat kirjassa esillä pintapuolisemmin. Siksi ajattelisin, että Itärannan kirja on helppo lasku tieteiskirjallisuuden pariin.

Lähteet:

http://www.emmiitaranta.com/fi/biography
http://www.emmiitaranta.com/fi/memory-of-water
Scifi-ryhmän diat

- Mira K.

Raymond Chandler: Syvä uni

”Kello oli yhdentoista maissa aamulla, lokakuu puolivälissä, aurinko pilvessä ja vuoren juurella kohoavien kukkuloiden kirkkaus ennusti rankkasadetta. Minulla oli ylläni ruudinsininen puku, tummansininen paita, solmio ja taskunenäliina, mustat mokkakengät sekä mustat villasukat, joissa oli tummansiniset raidat. Olin siisti, puhdas, sileäleukainen ja selvä, ja minusta oli aivan samantekevää tiesikö joku sen vai ei. Olin juuri sellainen kuin hyvinpukeutuneen yksityisetsivän pitääkin olla. Olin lähdössä tapaamaan neljää miljoonaa dollaria.”

Näin tutustumme amerikkalaisen dekkaristin Raymond Chandlerin tunnetuimpaan hahmoon, yksityisetsivä Philip Marloween hänen teoksessaan Syvä Uni. Vuonna 1939 julkaistu Syvä Uni edustaa kovaksikeitettyjen dekkareiden tunnetuimpien teosten kärkikastia ja se löytyykin brittiläisen Crime Writers' Associationin Sata kaikkien aikojen parasta rikosromaania listalta.

Kirja sijoittuu 1930-luvun lopun Etelä-Kaliforniaan ja seuraa karskin ammattimaisen, monessa tulessa taotun yksityisetsivän Philip Marlowen työtä, kun hän ottaa vastaan yksinkertaiselta tuntuvan keikan jäljittää varakkaan, lähes kuolemanpedillä vellovan, kenraali Sternwoodin toisen, nuoremman tyttären kiristäjää. Kiristäjänä toimii päällepäin motiiviton kirjamyyjä Arthur Geiger. Mysteeri alkaa punoutumaan kuitenkin jo toimeksiannon saamisen yhteydessä, kun Marlowe tapaa Sternwoodien perheen vanhemman tyttären, Vivianin ja kettumaisen viekkaan sananvaihdon kautta hänelle raottuu verho rikkinäisen perheen ja Kalifornian alamaailman väliselle yhteydelle. Pian yksityisetsivä löytääkin itsensä kidnappausten ja murhien vyyhdestä, mutta keikka on suoritettava loppuun hinnalla millä hyvänsä. Sellainen mies on Philip Marlowe.

Kalifornian kadut, asunnot ja asukkaat hyppäävät eloon Raymond Chandlerin kirjoituksessa erittäin todentuntuisesti. Tapahtumien ja paikkojen kuvailu tuntuu niin realistiselta, että kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi itse ollut paikanpäällä, eikä miljöön geneerisyys rikosfiktion saralla tuntunut kertaakaan kuluneelta. Miljöön ja tunnelman vahvan kuvailun päälle nousee kuitenkin kirjan hahmot. Syvän unen erottaa perinteisemmästä dekkarikirjallisuudesta sen tapa rakentaa jokaisen hahmon ympärille oma mysteerinsä. Sen sijaan, että lukijaa johdateltaisi suoraan tapahtumasta toiseen selkeää ratkaisua kohti, tuo jokainen uusi kohtaaminen mukanaan tunteen siitä, että heidän taustallaan on jotain enemmän, jokaisella on luurankoja kaapissaan. Tämä luo lukijalle epävarmuuden ilmapiirin, eikä lukija koskaan ole varma siitä kuinka lähellä ratkaisua ollaan tai mikä todellinen mysteeri edes on. Takinkääntöjä voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä.

Raymond Chandler kirjoitti Syvän unen yhdistelemällä aikaisempien novelliensa juonia. Tämä ilmenee selkeästi kirjan juonen pomppivuudessa ja varsinkin päähenkilö Marlowen luonteen ja hänen moraalikoodinsa kehityksessä. Kirjan loppuosaa kohti päähenkilön sisäinen dialogi ja tekojen moralisointi pomppaavat esiin huomattavasti suuremmissa määrin. Philip Marlowe dekkarisarjan esikoisteoksen aseman huomioonottaen tämä ei kuitenkaan riko lukukokemusta millääntavalla haitallisesti.

Kovaksikeitettyjä dekkareita lukemattomalle kirja oli erittäin miellyttävä lukukokemus. Miljöön tuttuus ja niiden yhteneväisyys vähäisten ennakko-odotusteni kanssa auttoivat luomaan helposti lähestyttävän asetelman. Hahmojen monimuotoisuus ja juonen monitasoisuus loivat taas koukun joka piti otteessaan ja sai janoamaan lisää. Tapahtumasta tapahtumaan liikkuva kirjoitustyyli piti lukukokemuksen kevyenä ja hyvin tasapainoisena ja mielestäni Syvä Uni onkin erinomainen suositus kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kovaksikeitettyjen dekkareiden maailmasta.

Lähteet:

http://pastoffences.wordpress.com/the-cwa-top-100/

http://www.detnovel.com/bigsleep.html

Linnunradan käsikirja liftareille

Linnunradan käsikirja liftareille

Douglas Adams
Kustantaja Werner Söderström
Julkaistu 1989
156 sivua
Suomennos Pekka Markkula

Linnunradan käsikirja on Douglas Adamsin esikoisromaani ja ensimmäinen osa viisiosaista trilogiaa. Kyseinen tarina on alun perin ollut BBC:n tuottama radiokuunnelma. Tai näin väittää osa lähteistä. Ja vuosiluvut joita on löytynyt. Toki monet väittävät, että dinosauruksia on ollut. Monille scifi ja komedian ystävälle tutusta kirjasta on tehty kohtalaisen budjetin Hollywoodpläjäys. Minä puolestani tutustun teokseen vasta nyt.

Tarina alkaa kun Arthut Dent heräilee aamulla ja pihalla odottaa puskutraktorikomppania valmiina purkamaan Arthurin talon uuden tien edestä. Hänen ystävänsä Ford Prefect saapuu paikalle ja vie Arthurin pubiin, jossa paljastaa tälle että on muukalainen toiselta planeetalta ja että Maa-planeetan tuhon aika on tullut. Siitä sitten alkaa suuri seikkailu ympäri hyperavaruutta.

Huumoripitoinen tarina parodioi avaruusoopperoita ja scifin peruselementtejä sujuvasti. Adams olisi voinut tuoda tarinansa moniulotteisuuden myös henkilöhahmoihin. Yksiulotteisuus loistaa läsnäolollaan. Edes päähenkilö ei kasva millään tavalla tarinan edetessä. Mutta toisaalta hahmojen yksiulotteisuus on ominaista scifikirjallisuudessa.

Itse käsikirjasta liftareille, siis siitä aparaatista, minulle tuli mieleen Wikipedia. Mieleenpainuvimpana esimerkkinä, Maan määritelmä: ”harmiton”. Teos on vaikuttanut populaarikulttuuriin. Vastauksesta kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta on tullut lähes suositumpi kuin perinteisestä en tiedä-vaihtoehdosta. Vaikka toki sitä siteerataan useimmiten väärään kysymykseen, such as mikä on elämän tarkoitus.

Tematiikaltaan teoksessa liikutaan ihmisyyden äärellä. Kuinka mikään ei riitä. Satiirinen ote toimii. Tämä on yksi niitä teoksia, joka eivät aukea kokonaan kun luet sitä, vaan sitten kun luettua sen alkaa miettimään, että mistä kaikesta siinä olikaan kyse, kasvaa lyhyestä ja juonellisesti ontosta tarinasta keskisuuri filosofinen kala kuivaan avaruuteen.

Lähteet:
Scifi-ryhmän diat
 http://www.douglasadams.eu/en_h2g2_original.php

- Eerik

Ernest Hemingway Totta Aamunkoitteessa

Totta aamunkoitteessa
Ernest Hemingway
Kustantaja  Tammi
Julkaistu 1999
429 s
Suomennos  Kalevi Nyytäjä

Ernest Hemingwaytä (1899-1961) pidetään yleisesti yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä yhdysvaltalaisista kirjailijoista. Hänen kirjallinen tavaramerkkinsä oli selkeä, tiivis, taloudellinen, toisinaan jopa minimaalinen ja lakoninen kirjoitustyylinsä, joka on vaikuttanut moniin myöhempiin kirjailijoihin. Hemingwayltä on julkaistu 10 romaania, joista 3 postuumisti, useita novellikokoelmia sekä 9 ei-fiktiivistä teosta, suurin osa postuumisti. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallispalkinto vuonna 1954. Hemingway osallistui ensimmäiseen maailmansotaan Punaisen Ristin ambulanssikuskina ja toimi sotakirjeenvaihtajana Espanjan sisällissodassa ja toisessa maailmansodassa. Hänen harrastuksiinsa kuuluivat metsästys ja kalastus. Hän oli naimisissa 4 kertaa. Ei siis liene ihme, että hänen kirjojensa pääteemat ovat sota, rakkaus ja villi luonto. Monet hänen romaaneistaan pohjautuvat hänen omiin kokemuksiinsa ja hän käytti usein myös ystäviään ja sukulaisiaan henkilöhahmojensa esikuvina.

Totta aamunkoitteessa on kertomus Hemingwayn ja hänen neljännen vaimonsa Mary Welshin matkasta afrikkaan vuosina 1953-54. Hemingway aloitti matkakuvauksen kirjoittamisen heti palattuaan Kuubaan, jossa hän asui tuohon aikaan, mutta ei koskaan saattanut käsikirjoitusta julkaisukuntoon. Hänen poikansa Patrick sai käsikirjoituksen käsiinsä 1990-luvulla, ja muokkasi ja toimitti tarinan reilusti tiivistettynä romaanimuotoon, ja se julkaistiin lähes 40 vuotta kirjailija kuoleman jälkeen hänen syntymänsä satavuotisjuhlavuonna. Patrick Hemingwayn toimitukselliset ratkaisut johtivat siihen, että romaania on kai pidettävä lähinnä jonkinlaisena "fiktiivisenä muisteluteoksena". Käsikirjoituksen pohjalta on julkaistu myös toinen, pitempi ja hieman toisella tavalla painotettu versio nimellä Under Kilimanjaro (2007).

Kirjan tapahtumapaikkana on safarileiri ja sitä ympäröivä savannimaisema Laitokitokin kaupungin lähistöllä lounaisessa Keniassa Tansanian rajan tuntumassa, missä Hemingway toimi lyhyen aikaa vt. riistahoitajana joulukuussa 1953. Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat Hemingwayn pariskunnan lisäksi leirin pääasiassa paikallisiin kamba ja masai heimoihin kuuluva varsin värikäs henkilökunta, jotkut leiriä ympäröivien kylien ja Laitokitokin asukkaat, erityisesti hemingwayn "heimomorsian" Debba sekä muutamia brittiläisen siirtomaahallinnon paikallisia viranomaisia.

Totta aamukoitteessa käsittelee Hemingwayn toimia riistanhoitajana, hänen suhdettaan paikallisiin, useisiin eri heimoihin, kieliryhmiin ja uskontokuntiin kuuluviin asukkaisiin, erityisesti tietysti hänen kamba"morsiamensa" Debbaan, ja sen vaikutuksia Heminwayden avioliittoon. Myös rouva Hemingwayn lähes pakonomainen tarve kaataa eräs paikallisia asukkaita terrorisoiva leijona on yksi kirjan kantavia teemoja. Tarinan voi myös käsittää laajemmassa mittakaavassa sinänsä hyvinkin mielenkiintoisena ajankuvauksena 1950-luvun Afrikasta siirtomaakauden viimeisinä vuosina juuri ennen itsenäistymisaallon alkua.

Tarina kerrotaan enimmäkseen päähenkilön, eli "Papa" Hemingwayn näkökulmasta, mikä tietenkin aiheuttaa sen, että tarinan tapahtumat nähdään hyvinkin vahvasti länsimaalaisten, ja vielä enemmän kirjailija/päähenkilön henkilökohtaisten, nykyisin jo useimmiten vanhanaikaisiksi miellettyjen asenteiden ja tapakulttuurin sävyttäminä, mutta paikoitellen kirjailija pystyy kuvaamaan asioita ja tapahtumia yllättävänkin hyvin myös afrikkalaisten näkökulmasta. Tarina etenee aikajärjestyksessä ja tyyli on hyvin tyypillistä Hemingwaytä, selkeää ja tiivistä tekstiä sekä napakkaa dialogia. Toisinaan lipsahdetaan juonellisesti sivuraiteille, kun päähenkilö pohdiskelee kirjallisuuden luonnetta tai muistelee vanhoja kirjailijaystäviään, tai aiheesta käydään pitkiä keskusteluja, mutta myös tämä piirre kuuluu varsin tyypillisesti Hemingwayn tuotantoon.

Totta aamunkoittoon on joiltakin osin tyypillinen eräkirja siinä mielessä, että siinä varsin paljon kirjan sisällöstä kuluu metsästyksen, saalin perässä liikkumisen ja luonnon kuvaukseen. Toisaalta kirjassa kuvaillaan varsin laajasti myös siirtomaavalta-ajan afrikan oloja ja valtaapitävien eurooppalaisten ja eri heimoista koostuvien alkuasukkaiden keskinäisiä sosiaalisia suhteita, joten sitä voitaisiin yhtä hyvin pitää yhteiskuntakuvauksena tai matkakuvauksena.

Mikään suuri lukuelämys Totta aamunkoitteessa ei itselleni ollut. Ei tosin mikään valtava pettymyskään. Mielestäni kirja sijoituu Hemingwayn tuotannon huonompaan päähän, mutta huono Hemingway on silti keskitasoa huomattavasti parempaa kirjallisuutta. Jos joku haluaa tai joutuu Hemingwayta lukemaan, suosittelen tämän sijasta miehen sotaromaaneja Jäähyväiset aseille tai Kenelle kellot soivat. Tai jos eräseikkailut kiinnostavat, lukekaa mieluummin hepun toinen afrikka opus Afrikan taivaan alla, joka kertoo kirjailijan ensimmäisistä safarikokemuksista 1930-luvulla, tai vielä mieluummin äijän pistämätön mestariteos Vanhus ja meri.

Lähteet:
Eräkirjaryhmän diaesitys
Wikipedia: Ernest Hemingway

Nainen järvessä

Nainen järvessä
Raymond Chandler
n. 264 s.
Englanninkielinen alkuteos vuonna 1943
http://home.comcast.net/~mossrobert/html/works/novels.html

Raymond Chandler oli yhdysvaltalainen kirjailja, joka kirjoitti rikosromaaneja ja erityisesti kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta. Nainen järvessä
ilmestyi jo vuonna 1943 ja oli tuotannossa keskimmäisiä kirjoja.Kirja kuuluu SAPO-sarjaan, jossa on useita dekkareita. Kirjojen juonia on arvostelu sekaviksi, koska kirjailija pitää erilaisten yksityiskohtien kuvailusta.

Yksityisetsivä Philip Marlowe palkataan etsimään kadonnutta naista vuoristoon ja hän löytääkin pian pari ruumista. Alkuasetelma on hyvin perinteinen dekkareille ja tapahtumat ja juonenkäänteet ovat hyvin tavanomaisia kovaksikeitetyissä dekkareissa. Päähahmo on perinteinen yksityisetsivä, joka
sotkeutuu erilaisiin tilanteisiin uteliaisuutensa vuoksi. Kerronta on hyvin kuvailevaa ja yksityiskohtia jaellaan lukijan silmille jatkuvasti.

Useita dekkareita lukeneelle kirja ei tarjoa mitään maata mullistavaa, vaan on juuri hyvin perinteistä luettavaa. Kirja on hieman hidaslukuinen, mutta siinä tapahtuu juuri riittävästi, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Ihmisten kanssa jutellaan ja etsitään johtolankoja. Yksityiskohtainen kuvailu takaa tietynlaisen tunnelman luomisen ja antaa lukijalle hyvän käsityksen vuoriston maisemista ja tapahtumista. Jos etsii perinteistä dekkaria, on tämä turvallinen vaihtoehto. Se ei nostata suuria tunteita, mutta antaa sen mitä siltä voi odottaa eli ruumiita ja tutkimista. 

George Orwell: Vuonna 1984

George Orwell

Vuonna 1984

Alkuperäisin julkaistu: 1949

Sivuja: 330

Suomentaja: Raija Mattila

George Orwell, oikealta nimeltään Eric Arthur Blair, syntyi Intiassa 25 kesäkuuta 1903. Orwell opiskeli arvostetuissa kouluissa Britanniassa, ja vuonna 1927 päätti ryhtyä kirjailijaksi. Orwell koki itsensä anarkistiksi nuorella iällä, mutta vanhetessaan alkoi kannattamaan sosialismia. Orwell kuoli tammikuussa 1950 vain 46 vuotiaana. Orwell kirjoitti 6 kaunokirjallista teosta, joista tunnetuimmat ovat hänen viimeiset teoksensa Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984.

Vuonna 1984 on vuonna 1949 julkaistu teos, joka kertoo dystooppisesta Oseania-nimisestä valtiosta. Oseaniaa vallitsee salaperäinen diktaattori Isoveli, ja valtio joka tarkkailee asukkaidensa jokaista liikettä. Totuus on vapaasti muokattavissa Oseaniassa, ja sota on ainoa normi joka tunnetaan. Kirjan päähenkilö on Winston Smith niminen Totuusministeriön työntekijä, joka ryhtyy kyseenalaistamaan Isoveljeä, ja rakastuu naiseen joka myös kuuluu isoveljen vastustajiin. Kirjan hahmoista Winston on tärkein, ja edustaa tarinan eräänlaista sankaria, vaikka hänen kohtalonsa ei olekkaan tyypillinen kirjallisuuden sankarin kohtalo. Kirjassa tarkkaillaan pääasiassa Winstonin sisäistä myllerrystä ja hänen ajatuksiaan ja kamppailujaan.

Kun puhutaan teoksista jotka ovat jollakin tapaa vaikuttaneet ihmisten jokapäiväiseen elämään ehkä oudoillakin tavoilla, on Vuonna 1984 teos joka nousee väkisinkin esille. Isoveljestä on tullut käsite jonka kaikki ymmärtävät kirjaakin lukematta, se toimii nykypäivänä lähes synonyyminä valtion jatkuvalle tarkkailulle ja ei ole harvinaista kuulla lausetta ”Isoveli valvoo” kun puhutaan vaikkapa uusista lakisäädöksistä. Ei ole ollenkaan harvinaista nähdä etenkään internetissä mainintaa siitä, kuinka jokin on henkilön mielestä ”Orwellimaista”. Nykyään joistakin englanninkielisistä sanakirjoistakin löytyy jo käsite ”Orwellian”, joka helposti selitettynä määritellään tarkoittamaan asiaa, joka vastaa George Orwellin kirjoittamia maailmoja ja, ja erityisesti vuonna 1984 esittämää dystopiaa, eli vapaalle yhteiskunnalle yleisesti haitallisia asioita ja teemoja. Vuonna 1984 –kirjasta on tullut klassikko, joka tunnetaan ympäri maailman, ja joka on varmasti vaikuttanut myös hyvässä ja pahassa lainsäädäntöihin ja muihin säännöksiin. Kirja on myös yleisesti kirjallisuusmaailmassa arvostettu ja paljon puhuttu teos, joka on myös yleisellä tasolla hyvin tunnettu.

Scifin edustajana Vuonna 1984 kuuluu varmasti genren tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin teoksiin. Vaikka teos ei käsittelekään aiheita joita scifiin usein mielletään (avaruutta, aikamatkustusta jne.), sopii se silti genreen hyvin. Genrelle sopien Vuonna 1984 käsittelee dystopiaa, ja yhteiskuntajärjestystä. Mukana on myös teknologiaa ja keksintöjä, ja se sijoittuu suurkaupunkiin. Kuitenkin, kun aloin asiaa pohtimaan, mieleeni juolahti kysymys siitä, että kuinka usein teos todella sijoitetaan scifin hyllyyn? Usein kirjan löytää yleisen kaunokirjallisuuden joukosta, ja ryhdyinkin mietiskelemään, että mistä ihmeestä moinen voi johtua. Koetaanko teoksen jollakin tavalla genreään paremmaksi, koska scifi on tunnetusti suhteellisen ala-arvostettu kirjallisuuden genre?

Lukukokemuksena Vuonna 1984 oli mielenkiintoinen monesta syystä. Oli yllättävää kuinka paljon kirjassa puhutuista asioista (totuusministeriö, Isoveli jne.) oli kuullut jo ennen kirjan lukemista, ja kuinka kirjan luettua ne selkenivät. Kirjoitustyyli teoksessa oli suhteellisen selkeä. Vaikka Orwell kuvailee paljon, ei hän mielestäni koskaan mene liiallisuuksiin.

Loppuun vielä inspiraatiota antamaan Isoveljen puolueen kolme iskulausetta:

SOTA ON RAUHAA

VAPAUS ON ORJUUTTA

TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA

Mari Haavisto

Lähteet:

http://www.bbc.co.uk/history/historic_figures/orwell_george.shtml

https://www.princeton.edu/~achaney/tmve/wiki100k/docs/Orwellian.html

Scifi- ryhmän diat

Mary Shelley: Frankenstein

Mary Shelleyn kirjoittamassa Frankenstein-romaanissa Tohtori Frankenstein kertoo tarinaansa miehelle nimeltä Robert Walton. Tarina kauhean hirviön luomisesta ja sen seurauksista välittyvät Waltonin siskolle, jolle Robert lähettelee kirjeitä. Voisikin sanoa, että kirja on kokonaisuudessaan kirjeromaani, jossa tarina etäännytetään kertojastaan. 

Tapahtumat sijoittuvat 1700-luvulle ja kirjassa seikkaillaan mm. Genevessä, Skotlannissa, Englannissa ja Ingolstadtissa. Myös Jäämerellä on kirjassa tärkeä osa, sillä sieltä kirjan tarina alkaa ja sinne se myös päättyy. Päähenkilönä kirjassa on geneveläinen Tohtori Viktor Frankenstein. Frankenstein kasvaa nuoruutensa turvallisessa ympäristössä, rakastavien läheisten ympäröimänä. Kuitenkin Viktorilla on suuri halu perehtyä erilaisiin vanhoihin tieteen teorioihin, jonka pohjalta hän alkaa kehitellä mullistavaa keksintöään. Miehen mielen täyttää suoranainen kiihko tutkimuksiaan kohtaan, mutta saavuttaessaan tavoitteensa, miehen valtaa epätoivo ja kauhu. 

Toinen varsin tärkeä henkilö kirjassa on Elizabeth Lavenza, jota Frankenstein kutsuu serkukseen. Orpo Elizabeth adoptoitiin Frankensteinien perheeseen ja perheen äidin kuoltua, Elizabethistä tuli ikään kuin perheen äitihahmo. Elizabethista tulee tarinan kuluessa eräänlainen kiistakapula Frankensteinin ja hirviön välillä. 

Hirviö itsessään on tottakai koko kirjan merkittävimpiä hahmoja. Hirviö on hyvin yksinäinen ja rakkauden haluinen, mutta ruma ulkomuoto estää tätä solmimasta minkäänlaisia suhteita kehenkään. Tästä surullisesta epäkohdasta kehittyy kirjan tarina. 

Kirjan yhtenä teemana voidaan pitää tiedon vaarallisuutta ja sitä, että tietämättömyys on jollain tapaa jopa siunaus. Viktor Frankenstein varoittaa monissa kohdin hankkimasta samanlaista tietoa, mitä hän itse erehdyksissään hankki. Hän kiroaa epätoivoissaan tiedon havittelijat turmioon. Toisena teemana kirjassa on ihmisten epäoikeudenmukaisuus ulkopuolisia ja etenkin erilaisuutta kohtaan. Hirviön ajatukset liikkuvat pääosin tämän teeman ympärillä, sillä tämä on itse ihmiskunnan väheksymä hylkiö. 

Kerronta kirjassa on hyvin kuvailevaa ja välillä jopa ärsyttävän korkealentoista. Kertojia tarinassa on tavallaan kaksi. Toinen kertojista on Tohtori Frankenstein, joka kertoo tarinaansa Robert Waltonille ja toisaalta myös Walton itse toimii kertojana välittäessään Frankensteinin tarinan siskolleen. 

Mary Wollstonecraft Godwin syntyi Lontoossa elokuun 30. päivä vuonna 1797. Vuonna 1816 hän meni naimisiin runoilija Percy Bysshe Shelleyn kanssa. Ei menny kauaa, kun Mary Shelleyn tunnetuin teos, Frankenstein, julkaistiin vuonna 1818. Muita Shelleyn teoksia ovat mm.Valperga (1826), The Last Man (1826) ja Lodore (1835). Shelley kuoli vuonna 1851 aivokasvaimeen. 

Lukukokemuksena kirja oli miellyttävä. Vaikka välillä kirjan teksti oli asioita kuvaillessaan turhan korkealentoista, oli itse lukeminen suhteellisen helppoa. Yllätyin kirjaa lukiessani siitä, miten inhimilliseksi ja jopa älykkääksi hirviö oli luotu. Elokuvien antamat mielikuvat koko teosta ja sen hirviötä kohtaan ovat valitettavasti ihan toista kuin itse kirjassa. Siksi kirja olikin ehkä niin mukava ja yllätyksellinen. Luin kirjaa scifin näkökulmasta ja olenkin siinä mielessä hiukan pettynyt, sillä en itse kokenut kirjaa yhtään scifiin kuuluvana. Tottahan kirjassa oli hiukan scifin elementtejä kuten tieteen avulla saavutettava uusi keksintö ja uudet tieteen saavutukset, mutta itse hirviön luomisesta kerrottiin hyvin vähän. Jos hirviön luomiskertomus olisi ollut yksityiskohtaisempi, olisi tämä ehkä ollut enemmän scifimäisempi lukukokemus. Muita scifimäisiä piirteitä olivat mm. päähenkilönä toimiva "hullu" tiedemies ja yhtenä miljöistä oleva napajäätikkö. Kuitenkaan kirja itsessään ei miellä Frankensteinia hulluksi, vaan tämä on ehkä lukijoiden myöhemmin antama kuva kyseisestä tohtorista.

Lähteet:

Shelley, M. 1818. Frankenstein. Suomentaja Paavo Lehtonen. Helsinki: Otava

Mary Shelley Biography. [Verkkosivu]. biography.com. [Viitattu: 18.11.2014]. Saatavana: http://www.biography.com/people/mary-shelley-9481497#synopsis

– Sanna S. 

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (Noituri 1)

Viimeinen toivomus on Noituri-sarjan aloitusosa. Kirja koostuu toisiinsa enemmän tai vähemmin liittyvistä kertomuksista, joissa Geralt-niminen noituri tekee työtään eli tappaa rahasta kaikenlaisia vaarallisia epäihmisiä ja hirviöitä. Hirviöiden määrä on kuitenkin vähenemään päin ja noiturin on siksi entistä hankalampaa ansaita elantonsa. Toisinaan mahdollisia asiakkaita on myös hankala saada ymmärtämään, että pelätty hirviö saattaakin olla noiduttu ihminen.

Pienine kuningaskuntineen ja omaa etuaan varjelevine ihmisryhmineen kirjan miljöö muistuttaa jonkinlaista vanhan ajan Eurooppaa. Taikauskon ja uskonnon asema yhteisöissä on vahva. Yhtenä kirjan teemana onkin tieteen ja taikauskon vastakkainasettelu. Eri ihmisryhmillä on erilaiset käsitykset siitä, mikä on luonnollista ja mikä ulkopuolisten, pahojen vaikutusten aikaansaamaa. Virhetulkinnat johtavat vääryyksiin puolin ja toisin.

Hyvä ja paha sekoittuvat Viimeisen toivomuksen kertomuksissa muutenkin toisiinsa kaiken aikaa. Moraalisesti oikeilla ratkaisuilla saattaa olla kammottavia seurauksia ja pahantekijät saattavat päästä kuin koirat veräjästä. 

Kerronnan tyyli on melko koruton, mikä sopii mielestäni hyvin kirjan synkkiin aiheisiin. Lisämakua tuovat uudelleenkerrotut perinteiset sadut, joissa jo valmiiksi julmat asetelmat muuttuvat entistäkin kamalammiksi. Kirja sivuaa myös teollistumisen ja ”luonnon kesyttämisen” sivuvaikutuksia. Näin ollen kirja onkin käsittääkseni jokseenkin tyypillinen fantasiakirja, joka käsittelee todellisia ongelmia fantasian keinoin etäännytettyinä.

Viimeinen toivomus ilmestyi suomeksi vasta vuonna 2010, vaikka puolankielinen alkuteos ilmestyikin jo 1993. Vuonna 2007 julkaistu The Witcher -videopeli oli kuitenkin tehnyt kirjan maailman tutuksi suomalaisillekin jo aikaisemmin. Noituri-sarja on ollut kansainvälinen menestys, jonka oikeudet on myyty kahdellekymmenelle kielelle.

Kirjan kertomukset olivat mielestäni mielenkiintoisia, vaikka niiden välisiä suhteita olikin välillä hankala ymmärtää epäkronologisuuden takia. Toisaalta pidin kerrontatyylistä, mutta toisaalta kuvailun vähäisyys hankaloitti välillä tapahtumien seuraamista, koska nopeasti peräkkäin esiteltyjä hahmoja oli hankala erottaa toisistaan.

Kirjan maailma on jännittävä, koska tutuimpien fantasiaolentojen lisäksi joukossa häärii myös harvinaisempia ja oudompia otuksia. Alkukankeuksien jälkeen kirja nappasikin sujuvasti mukaansa ja sitä voisi mielestäni suositella kaikille fantasiasta pitäville ja siihen vasta tutustuville, joita melankolisuus ja väärien valintojen paino eivät haittaa. Ja jotka, toisin kuin minä, ymmärtävät helposti alusta asti, että "tyttö" tarkoittaakin aikuista naista.

Lähteet:

http://www.saunalahti.fi/tapank/sapkowski.html

-Kehlo

Karl Ove Knausgård : taisteluni kolmas kirja

Kolmas kirja voisi aloittaa koko kirjasarjan, sillä siinä eletään Karl Oven lapsuutta. Hän itse väittää, ettei muista mitään oleellista. Kuvista, tarinoista ja hajuista kuitenkin piirtyy hyvinkin tarkka kuva ajasta. Ei ole väliä onko se totta vai tarua. Pääasia on että lukija uskoo siihen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1960- luvun lopun ja 1970-luvun alun Norjaan. Välillä palataan myös nykyhetkeen, jossa kertojana onkin nelikymppinen Karl Ove. Tapahtumapaikkana on pieni etelänorjalainen pikkukaupunki.

Parasta tässä kirjassa, niin kuin kahdessa edellisessäkin on arjen kuvailu. Isovanhemmat tulevat maalta pikkukaupunkiin, eivätkä he oikein sovi paikkaan. Kohta jossa Karl Ove avaa heille television ja hetken päästä televisio on hajalla. Pahinta ei ole isän rangaistus vaan se odotus. Lasten leikkeihin voi jokainen samastua ja vaikka paikat eivät ole tuttuja, niin ne piirretään eteemme, ikään kuin näkisimme ne itse.

En nyt muista millään hänen vanhempien nimiään. Kirjassa heidät mainitaan niin usein vain äitinä ja isänä. Äiti on kuitenkin se lempeä vanhempi ja isä on se ankara rankaisija. Isää kunnioitetaan mutta ennen kaikkea pelätään, äiti on enemmän kaveri. Isoveli Yngve on veljelleen roolimalli, kunnioitettu ja aina läsnä vaikka ei ole edes paikalla. Kavereita hänellä on vaikka muille jakaa, mutta heidät kuvataan lähinnä toiminnan kautta.    Itse päähenkilö oli näköjään jo lapsena ihan yhtä kusipää kuin aikuisena. Kuka sitä nyt kehuisi etevyydellään jos ei Karl Ove?

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, on hänessä paljon hyvääkin. Hän on herkkä, eloisa ja persoonallisella tavalla huumorintajuinen.

Kirjaa lukiessa ajautuu itsekin pehmeän kuplan sisälle. Eikä kirjaa haluaisi päästää käsistään, vaan aina jatkaa yhden sivun verran. Monet lapsuuden kokemukset ovat universaaleja mutta ne yhdessä tekevät siitä juuri hänen kokemuksiaan.

Taisteluni kirjasarjassa on kuusi osaa joista neljä on suomennettu. Karl Ovelta on ilmestynyt aiemmin pari muutakin kirjaa joita ei valitettavasti ole suomennettu. Taisteluni sarjan viimeinen osa ilmestyi Norjassa 2011 eikä uudesta kirjasta näillä näkyvin ole tulossa.

Minusta kirja on malliesimerkki autofiktiosta. Kirjassa on kohtia, joita hän ei voi itse muistaa, joten siinä on pakko olla fiktiota. Kirjassa on myös paljon elettyä ja koettua, eikä tulisi mieleen kyseenalaistaa niitä. Taisteluni on kuitenkin kirjasarja, mutta teokset voi lukea ilman toista, tai järjestyksellä ei ole väliä. Autofiktiossa sarjat ovat harvinaisia. Aihealueena omasta elämästä kertominen on aika tyypillinen, mutta että se tehdään näin kaunistelematta ja rehellisesti tekee siitä poikkeuksellisen. Kyllä kirja nykymaailmassa on aika outolintu ja varsinkin sen menestys. Suosittelen kuitenkin kaikille ja ensimmäisestä kirjasta kannattaa lähteä.    

Autofiktio on mielenkiintoinen genre. Yleensä sen löytää kaunokirjallisuuden hyllyistä mutta myös elämänkerta osiosta. Autofiktio voi olla hyvin omaelämänkerrallinen, jossa kaikki nimet ja paikat täsmää. Se voi olla myös fiktiivinen ja lennokasta. Karl Oven taisteluni on omaelämänkerrallinen ja henkilöt esiintyvät omilla nimillään. Kirjaa lukiessa tulee mieleen että siinäpä on pojalla uskomaton muisti. Kirjoittamisessa hän on päässyt sisään kuplaan, jossa ei ole enää itsesensuuria eikä muita ihmisiä. Tämä saattoi olla myös syy miksi hänellä oli niin suuri yllätys, kun hän kuuli isän puolen sukulaisten suuttuneen kirjasta. 

Lähteet 

Itkonen, J. Image  8/2012 Minun elämäni(ja vähän muidenkin) Karl Ove Knausgård

Koivisto, P. 2011. Mustekala 12.07.2011,

12.7.2011Autofiktio protestina ja (identiteetti)poliittisen vaikuttamisen välineenä 2011. Mustekala 12.07.2011.

Karl Ove Knausgård Taisteluni kolmas kirja. Like

                    

Stephen King Carrie

Stephen King Carrie

Stephen King kuuluu siihen kategoriaan kirjailijoita joista vain tietää varmasti, mitä on odotettavissa. Minusta se ei ole ollenkaan huono asia. Oma tyyli ja tapa voivat olla rikkaus, jota ei pidä väheksyä.  Kirjoitan nyt kirjasta nimeltä Carrie. Päähenkilönä on koulukiusattu, hiukan pulska tyttö, jolla on telekinesteettisiä kykyjä. Päähenkilön valinta ei ainakaan kuulu sarjaan originaalit hahmot.  Muita hahmoja ei kauhean syvällisesti käydä läpi. On joukko koulukiusaajia, joista Chris on se pahin. Kauhea muija, just sellainen pahis jota on helppo vihata. Äiti on uskonnollinen fanaatikko, joka ei ainakaan helpota tyttöparan elämää. Tommy taas on harmiton poika, joka vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee aikaa ennen onnettomuutta, siinä käsitellään pitkällä aikavälillä tapahtumia jotka johtivat katastrofiin. Toinen osa taas on vain parin päivän ajalta.  Toinen osa tietysti kertoo katastrofista ja kolmannessa taas käydään läpi jälkipyykkiä.

Minä näin asian niin, että kirjassa on kertoja, joka on toiminut kuin salapoliisi. Koonnut eri todisteista kollaasin ja näistä eri lähteistä kirja koostuu. Päähenkilö Carrie ei pääse kirjassa ääneen vaan joku ulkopuolinen tarkkailija kertoo asiat. Kirjassa kertojana toimii myös Carrien luokkakaveri Susan, erilaiset asiakirjat ja otteet kirjasta ”varjo joka räjähti.” Aluksi se oli vähän hämmentävää, mutta äkkiä tähän tyyliin ihastui.

Kirjan tapahtumapaikkana toimii Chamberlain niminen pikkukaupunki Yhdysvalloissa. Unelias pikkukaupunki on loistava paikka kauhulle. Mikäli pitäisi vielä tarkemmin määritellä niin paikallinen lukio ja Carrien koti. Kirja on julkaistu 1987, mutta sen tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun loppuun.

Kirjaa lukiessa muistin taas, miksi en lue kovin usein kauhuromaaneja, sillä ne ovat oikeasti ahdistavia. Minä eläydyin tosi vahvasti Carrien kokemuksiin ja muisti kuinka kamalaa aikaa se ylä-aste aika olikaan. Kirjan kyllä luki nopeasti, mutta varmasti jää kummittelemaan paljon pidemmäksi aikaa. Yliluonnollista ei voi selittää, joten se lisää sitä kauhun tunneta. Kirjaa lukiessa se odotus oli se, mikä toi kauhua, koska rupeaa tapahtumaan ja mitä tapahtuu. Kirja kyllä imaisi saman tien mukanaan, tuntui, ettei kirjaa voi laskea käsistään, sillä oli pakko tietää mitä tapahtuu. Ensimmäinen sivu jo lupaa hyvää ja kauhussa se on tärkeää. Itse tapahtumat on hyvällä tavalla vedetty yli. Eihän tuollaista voi tapahtua? Eihän? Olen lukenut muutaman Kingin kirjan ja onhan tässä muutama asia, joka toistuu Kingin kirjoissa. Päähenkilö on yleensä teini-ikäinen, jollain tavalla ulkopuolinen ja hänellä on ongelmia myös kotona. Kirjat sijoittuvat usein pikkukaupunkiin. Yliluonnollisuus kuuluu myös pakettiin. Kirjoissa on paljon dialogia ja loppu antaa ymmärtää, että lisää on tulossa. Stephen King on kauhunmestari, joten kirja edustaa vahvasti genrensä parhaimmistoa. Kirjaa voin suositella pimeän syysillan ratoksi.

Kauhuromaanin tunnistaa siitä, että se herättää lukijassa kauhun tai pelon tunnetta. Lukija myötäelää päähenkilön kokemuksia. Yleensä kirjoissa käsitellään tabuaiheita. Kauhukirjallisuus on syntynyt 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Kauhun juuret ovat gotiikassa. Ihmisen pimeä puoli saa tässä genressä parrasvalonsa.  

Lähteet

toim, Savolainen, M ja Mehtonen, P.  1992. Haamulinnan perillisiä. Helsinki: gummerus

Stephen King Carrie

Jon Krakauer: Erämaan armoille

Syyskuun 6. päivänä 1992, Alaskan erämaassa olevasta hylätystä bussista löytyy nuoren miehen ruumis. Erikoisen tapauksesta teki se, että miehen henkilöllisyydestä ei kenelläkään ollut mitään tietoa. Pitkällisen selvitystyön tuloksena saatiin viimein selville miehen henkilöllisyys, kalifornialainen, 24-vuotias Christopher McCandless.  Miehen omaisten mukaan, Chris oli ollut teillä tietämättömillä jo kolmen vuoden ajan. Ruumiin luota löydettiin useita päiväkirjamerkintöjä, joiden pohjalta monet alkoivat tutkia, mikä sai nuoren miehen vetäytymään Alaskan erämaahan kaiken sivilisaation ulkopuolelle. Tapauksesta lehtijutun kirjoittanut toimittaja Jon Krakauer kiinnostui tapauksesta niin paljon, että hän päätti selvittää, mitä tuohon kolmen vuoden ajanjaksoon kaiken kaikkiaan sisältyi ja mikä lopulta johti Chris McCandlessin kuolemaan. 

Keskeisin henkilö kirjassa on Chris McCandless. Chris syntyi varakkaaseen perheeseen ja oli yksi koulunsa menestyneimmistä oppilaista. Kuitenkin mies janosi eräänlaista vapauden tunnetta ja tunsi siten vanhempiensa kurinpidon ja odotukset liian ahdistavina. McCandless ihannoi yksinkertaista elämää, luontoa ja jonkinlaista erakoitumista. Erakkoluonteestaan huolimatta, Chris ei ollut epäsosiaalinen vaan hänellä oli paljon kavereita. Mies halveksi niin kutsuttua urautumista tiettyihin normeihin, joten hän päätti lähteä elämänsä seikkailuun, mukanaan vain välttämättömimmät tarvikkeensa. Hän halusi elää luonnon armoilla.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat moniin Yhdysvaltojen osavaltioihin, jossa Chris vieraili matkallaan. Noissa paikoissa McCandless tutustui moniin ihmisiin, jotka vieräilevat kirjassa merkittävissä sivuosissa. Haastattelemalla näitä henkilöitä, Jon Krakauer sai jonkinlaisen käsityksen Chris McCandlessin mielenliikkeistä ja elämänfilosofiasta. Kirja on kerronnaltaan kuin pitkä artikkeli. Kieli on hyvin kuvailevaa, mutta ei kuitenkaan pitkäveteistä. Krakauer osaa kuljettaa lukijaa mukanaan ja vaikka kirjassa on paljon takautumia, on tarina kirjoitettu todella selkeäksi. Kirjan teemoina voidaan pitää mm. itsetuntemusta ja onnellisuuden tavoittelua. Kirjan lopussa siteerataan Chris McCandlessia:" Ihminen on onnellisimmillaan voidessaan jakaa onnensa muiden ihmisten kanssa." Tämän hän joutui valitettavasti oppimaan kantapään kautta. 

  

Jon Krakauer on yhdysvaltalainen kirjailija ja vuorikiipeilijä, jonka teosten aiheet käsittelevät pitkälti luontoa ja ulkoilmaelämää. Etenkin vuorikiipeily on Krakauerin kirjoissa tärkeässä osassa. McCandlessin tarina kiinnosti Krakaueria senkin takia, että hän osasi samaistua nuoren miehen kokemuksiin, koska oli nuorempana kokenut samanlaista tarvetta selviytyä luonnossa omin neuvoin. 

Lukukokemuksena kirja oli mainio. Minulla oli kirjaa kohtaan etukäteen vähän nihkeä suhtautuminen, koska olen nähnyt kyseisestä tarinasta tehdyn elokuvan, joka ei erityisemmin vakuuttanut. Kirja oli kuitenkin yllättävästi parempi kuin elokuva ja nautin lukemisesta. Kirja sopii hyvin eräkirjallisuuden genreen monien yksityiskohtaisten luontokuvaustensa takia.  Eräkirjallisuudelle tyypillisiä piirteitä kuten metsästys, poistuminen sivilisaatiosta luonnon vapauteen ja henkinen siirtyminen tilasta toiseen, ovat kirjan keskeisimpiä piirteitä.

Lähteet: 

Krakauer, Jon. 1996. Erämaan armoille. Suomentaja Liisa Paakkanen. Juva: WS Bookwell Oy

– Sanna S.

Onnellisesti eksyksissä, Veera Vaahtera

Onnellisesti eksyksissä

Veera Vaahtera

2012, 272 s.

30 vuotta lähestyy uhkaavasti! Opinnot ja elämä junnaa paikallaan ja keskittymiskyky olennaiseen on olematonta. Tänään on aikomus tehdä kaikki velvoittavat tehtävät, mutta illalla on helppo huomata päivän menneen siinä, kun huomasi tarvitsevansa uuden kuvan facebookkiin ja joutuvansa
menemään puistoon ottamaan uutta valokuvaa itsestään. Alkaa olla liian vanha asumaan soluasunnossa, mutta ei ymmärrä yhtiövastikkeista tai putkiremonteista mitään! Suurimmalla osalla tutuista on perhe, omakotitalo ja vakituinen työpaikka. Ja miten voi keskittyä olennaiseen, kun
pään sekoittaa romantiikan kaipuu, kuulostaako yhtään tutulta ?!

Kirjan päähenkilönä on 27-vuotias Emma Aaltonen, joka tuntuu hyvinkin tutulta henkilöltä. 27-vuotias on siinä mielessä mielenkiintoinen ikä, että monella alkaa tulla elämään kiireen tuntua ja olisi silloin korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni ja olla aikuinen ? Mieli on kuitenkin
vielä nuori ja ei ole valmis aloittamaan kokonaan matkaa aikuisuuteen. Vielä olisi muutama vuosi aikaa nauttia nuoruudestaan, ennen kuin alkaa urautua ja pääsee  työelämään. Tilanne on varmasti monelle alle 30-vuotiaalle tuttu ja Emmaan on hahmona helppo samaistua.

Kirjan kerronta on kevyttä, humoristista ja positiivista ja siinä kerrotaan se mikä on oleellista. Juonessa keskitytään Emman arjen pieniin tavallisiin päivän tapahtumiin koomisuuden ja realistisuuden avulla. Kirjassa on myös romantiikkaa, mutta se on vain lisämauste, eikä romantiikkaa liioitella tuputeta liikaa. Kirja kuuluu hyvin chick-lit genreen, koska siinä on itsenäinen nuori nainen, joka haaveilee romantiikasta, mutta tulee hyvin toimeen omillaan.

Veera Vaahtera eli Pauliina Vanhatalo on kirjoittanut kaksi romanttista kirjaa alter egonsa turvin. Hän on kirjoittanut 4 romaaniaan Vanhatalon nimellään.

Kirja oli yllättävän hyvä ja erittäin osuva teemaltaan ja aiheiltaan juuri itselle tässä elämäntilanteessa. Kirja ei välttämättä enää vanhempana ole niin ajankohtainen, kun mitä se on juuri tällä hetkellä. Kirjaa oli myös äärettömän miellyttävä lukea, jo pelkästään sen hyvän painoasun,
paperin laadun ja tekstinasettelun vuoksi. Tätä kirjaa voin suositella erityisesti kaikille 25-33 vuotiaille opiskelijoille.

https://kirja.elisa.fi/ekirja/onnellisesti-eksyksissa

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kurt Vonnegut
Teurastamo 5
Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 1970 (alkuteos 1969)
Sivuja: 189

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on kirja Dresdenin pommituksesta toisessa maailmansodassa. Tarina kerrotaan epäkronologisessa järjestyksessä välillä myös selville sivuraiteille hyppien. Kirja käsittelee enimmäkseen päähenkilön, Billy Pilgrimin, elämää ja sotakokemuksia, mutta välillä kerrotaan tarkasti myös muista ihmisistä. Paikoin koko ihmiskuntaa käsitellään ulkopuolisen silmin tähdistä tulleiden muukalaisten välityksellä.

Kirjan loppu kerrotaan heti alussa, joten kovin kauaa ei tarvitse rikottua kronologiaa hakea. Jotkin kirjan luvut ovat melko pitkiä, mutta ne on lyhyempien lailla jaettu lyhyisiin osiin, joiden välillä aika tai paikka saattaa vaihtua. Kerrontatapa ja asettelu luo mielestäni mielenkiintoisen tunnelman. Elämän hetkellisyys tuntuu olevan vahvasti läsnä. Suurten asioiden pienuus ja pienten asioiden suuruus tulee ilmi, kun muissa yhteyksissä kenties eriarvoisina pidetyt tapahtumat esitetään peräjälkeen samalla tavalla.

Hyppivästä kronologiasta huolimatta kerrontatyyli onkin melko konstailematon. Asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Kuolema on kuolemaa, elämä elämää ja tähtien väliset ystävyyssuhteet ovat monimutkaisia.

Teurastamo 5 ei ole ”puhdasoppinen” sotakirja, sillä se on samalla myös tieteiskirja. Toisaalta se sisältää myös satiirisia piirteitä. Vaikka kirjassa tapahtuukin paljon kaikenlaista myös sotaan liittymätöntä, sodanvastaisuus on vahvasti läsnä. Toisaalta myös sotakuvauksessa korostuvat eri asiat kuin toisesta maailmansodasta puhuttaessa yleensä. Esimerkiksi brittiläisillä sotavangeilla on leirillään lokoisatkin oltavat ja he ovat etääntyneet sodan todellisuudesta siinä määrin, etteivät enää ymmärrä liittolaistensa tilannetta.

Kurt Vonnegut syntyi vuonna 1922 ja kuoli vuonna 2007. Hän joutui itsekin sotavangiksi Ardennien taistelussa ja oli todistamassa Dresdenin pommitusta (hän myös vilahtaa itse postmodernisti mukana kirjassa). Sodasta palattuaan hän opiskeli antropologiaa ja työskenteli sen jälkeen General Electricissä. Kirjallisen uransa hän aloitti kirjoittamalla tieteisromaaneja. Myöhemmin hän kirjoitti mustan huumorin täyteisiä ajankuvauksia, joiden ansiosta hän nousi kulttihahmoksi. Teurastamo 5 oli hänen läpimurtoromaaninsa.

Vaikka Teurastamo 5:n aiheena on ilmiselvästi sota, se ei kuitenkaan tuntunut minusta ollenkaan sotakirjalta. Olen tottunut mieltämään sotakirjan ennemminkin johonkin poteroonkaivautumiskuvaukseksi, jossa luodit viuhuvat ja vihollinen on lähellä. Tästä poiketen Pilgrim onkin alussa eksynyt joukoistaan ja vaeltelee sinne tänne. Todentuntu tulee toiminnan sijaan enimmäkseen pikku yksityiskohdista, kuten sotilaitten varusteiden huonosta kunnosta ja heidän vuorovaikutuksestaan.

-Kehlo

Kari Hotakainen: Klassikko

Kari Hotakainen
Klassikko

Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 1997
Sivuja: 411

Kari Hotakainen (s. 1957) on Porista kotoisin oleva Finlandia-palkittu kirjailija, ja varmasti maamme parhaiten tunnettuja kirjailijoita. Hotakainen tunnetaan aktiivisena kirjailijana jonka teoksia on käännetty lukuisille kielille. Hotakainen on julkaissut lukusia teoksia, joista tunnetuin on varmasti vuonna 2002 julkaistu romaani Juoksuhaudantie.

Klassikko kertoo Kari Hotakainen nimisestä kirjailijasta, ja hänen autoseikkailuistaan. Kari Hotakainen onkin kirjan selkeästi keskeisin henkilö, ja muiden hahmojen merkitys onkin selkeästi vähäisempi. Vaikka Klassikosta näkeekin usein puhuttavan autokirjana, ei se sitä ole liiallisissa määrin. Itse pitäisinkin Klassikkoa ennemminkin autofiktiossa teoksena, jossa Hotakainen hieman pilkkaa itseään ja työtään.

Kirja on jaettu kolmeen selkeään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kertovat tarinaa, ja keskimmäinen sisältää Hotakaisen päiväkirjamerkintöjä.

Kun autofiktion kirjalistaan ilmestyi kirja Klassikko, ensimmäinen reaktioni oli ”Jessus, ei enää koskaan.”. Päädyin viimevuonna kyseisen kirjan lukemaan erästä kurssia varten ja silloin minun ja Klassikon yhteiselämä ei ollut kovin ruusuista. Päätin kuitenkin antaa kirjalle toisen mahdollisuuden, vaikkakin suuri osasyy siihen oli että Klassikko minulla sattui olemaan tallella viime lukukerrasta kun sen silloin äidiltäni lainasin.

Näin toisenkaan lukukerran jälkeen, ei minun ja Klassikon suhde erityisemmin parantunut. En ole yleisesti Hotakaisen tuotannon suurimpia ystäviä, vaikka poikkeuksia tässäkin löytyy. Poikkeus Klassikko on myös tässä siltä kantilta, että en pitänyt siitä juuri ollenkaan. Hotakaiselle tavallinen loistava kielenkäyttö ei jostain syystä pääse Klassikossa oikeuksiinsa, ja koko teoksen rytmitys tuntuu minusta oudolta.

Kuten mainitsin, kirja on jaettu kolmeen osaan, joista keskimmäinen päiväkirjaosuus vaikeuttaa teoksen lukua huomattavasti. Vaikka tämä päiväkirjaosuus onkin autofiktiota parhaimmillaan, on minun pakko myöntää, että luettavana se ei vain ollut mukavaa. Koko osuus tuntui pitkäveteiseltä, eikä pystynyt pitämään kiinnostustani yllä, vaikka kuinka yritin. Tämä osuus on mielestäni myös aivan turhan pitkä, ja kun sain osuuden viimein luettua, en muistanut siitä paljoakaan koska lopulta olin vain alkanut selailemaan sivuja satunnaisesti.

Genrejen osalta, Klassikko oli kyllä oikein sijoitettuna autofiktioon. Etenkin päiväkirjaosuudessa on hankalaa erottaa kirjailija Kari Hotakainen ja kirjan hahmo Kari Hotakainen toisistaan, koska tämä osuus tuntuu usein todellisen päiväkirjan lukemiselta. Toisaalta tässä on myös mukana tapahtumia ja asioita jotka tuntuvat selkeästi epätosilta.

Klassikko oli siis hyvin genreään edustava teos, mutta ainakin minulle henkilökohtaisesti lukukokemuksena huono. Olen kuullut monien kuitenkin nauttivat teoksesta, joten neuvoisinkin siitä kiinnostuneina lukemaan sen ja katsomaan kiinnostaako se itseä!

Mari Haavisto

Lähteet:

http://www.siltalapublishing.fi/fi/kirjailijat/kari-hotakainen

Autofiktio- ryhmän diat

Sonja Kinnunen
Jääsielu

Texthouse, 2013

304 sivua

Takasivun teksti.

“Kuningas pelkää henkensä puolesta. Jääsieluksi kutsuttu murhaaja on tappanut jo satoja ihmisiä, aina miehiä. Kuninkaalla on syytäkin uskoa Jääsielun julmiin aikeisiin, koska se on hänen omaa lihaa ja vertaan. Taitavin palkkamurhaajista on Sebastian Eckhel. Hänen tarvitsisi vain etsiä kaltaisensa, toinen tunteeton tappaja, ja työntää miekka hänen sydämeensä muhkeaa palkkiota vastaan. Tehtävä kuulostaa helpolta, Jääsieluksi sopivia ehdokkaita ei ole kuin kourallinen. Mutta tehtävän suorittamista vaikeuttaa se, että Sebastianin oma sielu ei ole jäätä...

Jääsielun uskomattoman koukuttavan tarinan tekee vielä uskomattomammaksi se, että keravalainen Sonja Kinnunen on kirjoittanut sen vain 15-vuotiaana. Hän vie lukijan keskiajalle Hallstattin kylään ja maalaa niin todentuntuisen kuvan Rennereiden majatalosta, käsityöläisistä, kalastajista, metsässä asuvasta parantajasta ja kauniista Viennasta, että lukijan on pakko liittyä Sebastianin seuraan etsimään todellista Jääsielua.”

Takakansi lupaa enemmän kuin antaa. Ehkä kalastajakylän kuvaaminen oli todentuntuista, mutta ei siinä mitään fantasiaa ollut. Luin kirjan nyt toista kertaa. Ensimmäisellä kerralla kirja jäi kesken, en vain pitänyt kerronnan tyylistä. Nyt luin kirjan toisen kerran. Ja sama tunne oli edelleen.

Kerronta on minä-muodossa. Palkkamurhaaja Sebastian Eckhel kertoo, kuinka on murhannut monia henkilöitä rahaa vastaan. Apunaan hänellä on kiltinoloinen ystävänsä Fabian. Kirjassa eletään keskiaikaa, jolloin oli noitavainot voimissaan.

Jääsielu on luokiteltu fantasiaksi. En vain hyvällä tahdollakaan näe siinä fantasian elementtejä. Ainoat löyhästi fantasiaan viittaavat elementit olivat kuviteltu kylä, noita, jokin henkilölle langetettu kirous, muutama eläin, mitkä tuntuivat ymmärtävän ihmistä. Ja outo metsä, missä kasvaa hallusinaatioita aiheuttavia kasveja. (Niitähän kasvaa ihan oikeassa elämässäkin.) Siinä ne. Jos tarinassa on kuningas, kirottu perijä, palkkamurhaaja, murhia ja verta, ei se tee kirjasta fantasiakirjaa. Kirjan juoni olisi kyllä antanut kirjailijalle mahdollisuuden ujuttaa tarinaan enemmän fantasian elementtejä. Romantiikkaa oli sopivasti sekoittamassa juonikuvioita.

Kerronta oli kuvailevaa, ja kaunistakin. esim. s. 58 "Tyyneys. Jos meri on tyyni ja hiljainen, se on vain unten mailla ennen heräämistään ja alkaa pian raivota suutuspäissään. Tyyni ihminen on yhtä vaarallinen ja petollinen kuin meretkin. Hän kätkee kaiken sisäänsä, ja kun on tapahtunut jotain, on jo liian myöhäistä reagoida."  

Jatkoa seuraa kirjassa Tulisielu, 2104

Virpi Havina

Lähteet: fantasia ryhmän diat

 

Mia Vänskä

Saattaja

Atena 2011
308 sivua

Muu tuotanto:

Musta kuu 2012

Valkoinen aura 2014

Mia Vänskä (s. 1972) on valmistunut Tampereen yliopistosta pääaineenaan englantilainen filologia. Hän työskentelee IT-alalla ja kirjoittaa työkseen teknistä dokumentaatiota. Kotoisin Vänskä on Keski-Suomesta, mutta nykyisin asuu Espoossa.

Saattaja sai hyvän vastaanoton ja voitti Helsingin kaupunginkirjaston 12-osumaa tunnustuspalkinnon. Raati perusteli valintaa seuraavasti: 

"Mia Vänskän Saattaja yhdistää saumattomasti tämän päivän suomalaisarjen ja toisen todellisuuden fantasiamaailman luoden tarinasta sekä realistisen painostavan että selkäpiitä värisyttävän. Saattaja kertoo sujuvasti ja vähäeleisesti myös parisuhteen vaikeudesta, oman itsensä löytämisestä sekä vastuun kantamisen haasteista. Vänskä nivoo herkullisesti yhteen Liljan, romaanin nuoren päähenkilön, elämän käännekohdat, eron ja muuton lapsuuden maisemiin sekä ikiaikaisen kuoleman myyttimaailman. Fantasiamaailma huokuu kylmää ja kosteaa ahdistusta romaanin jokaiselta sivulta, vanhan rintamamiestalon jokaisesta narahduksesta ja elävästä luontokuvauksesta. Kauhun aineksista Vänskän käsissä syntyy keitos,joka piinaa loppuun saakka. Saattaja lyö mennen tullen laudalta monet kansainväliset kauhukirjallisuuden listaykkköset."

Vänskä saa inspiraationsa yliluonnollisista kertomuksista. Hän asui lapsuutensa ja nuoruutensa rintamamiestalossa, jossa oli pelottava kellari. Samanlaiseen ympäristöön sijoittuu myös tämä esikoisteos.

Kirjan tarina alkaa, kun Lilja kyllästyy uskottomaan mieheensä ja muuttaa entiseen kotitaloonsa. Pian alkaa tapahtumaan outoja. Kellarin valot räpsyvät ja keskelle lattiaa ilmestyy tyhjästä lätäkkö. Kummallisia kuolemantapauksia sattuu ympäri kylää ja Lilja muistaa myös lapsuudestaan vastaavia tapahtumia. Liljan äiti löytyy kotitalon kellarista koomaan vajonneena. Tämän jälkeen Lilja tajuaa pikkuhiljaa, että hänellä erityislaatuinen kyky, jota hänen odotetaan käyttävän.

“Tähän maailmaan syntyy joskus heikkoja kohtia, joista eksyneet sielut pääsevät harhailemaan elävien maailmaan. Kun ne kohtaavat ihmisiä, ne aistivat näiden elinvoiman ja pyrkivät kohti valoa. Sinun täytyy saattaa eksyneet toiselle puolelle."

Lilja ei halua myöntää omaavansa tätä kykyä ja yrittää jättää sen huomioimatta. Mutta kun hänen ystävänsä Kristiina kohtaa eksyneen ja joutuu pulaan, on Liljan otettava kykynsä käyttöön ja lähdettävä pelastamaan ystäväänsä eksyneiden maailmasta.

Tapahtumat kirjassa etenevät verkkaisesti, piinaavan verkkaisesti. Kauhun tunnelmaa kiristetään vähitellen, välillä kerrontaan tuodaan “tavallisia” asioita, jotta lukija saa hengähtää ja pureskella lukemaansa. Pilkahtaapa mukana hieman romantiikkaakin. Toisinaan teki mieli antaa potku päähenkilön takalistoon, sen verran vastahakoisesti hän teki päätöksiä.

Jonkin verran lukemisnautintoa häiritsi juuri tuo alun hidas eteneminen, luen mieluummin vauhdikkaampia kirjoja. Oliko syy kauhun elementeissä, mm. vainajissa, jotka valtaavat elävien kehot ja synkkä virta, missä vaanii paha, mutta sitkeästi luin kirjaa eteenpäin. Ja kyllä se kannatti. Kirja oli lukemisen arvoinen, tosin tuskin syöksyn lukemaan Vänskän muita kirjoja. Saattaja oli ilmestyessään harvinainen, Suomessa ei paljon naiskirjailijoilta julkaista kauhukirjallisuutta.

Virpi Havina

Lähteet: Atena - Mia Vänskä