Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (Noituri 1)

Viimeinen toivomus on Noituri-sarjan aloitusosa. Kirja koostuu toisiinsa enemmän tai vähemmin liittyvistä kertomuksista, joissa Geralt-niminen noituri tekee työtään eli tappaa rahasta kaikenlaisia vaarallisia epäihmisiä ja hirviöitä. Hirviöiden määrä on kuitenkin vähenemään päin ja noiturin on siksi entistä hankalampaa ansaita elantonsa. Toisinaan mahdollisia asiakkaita on myös hankala saada ymmärtämään, että pelätty hirviö saattaakin olla noiduttu ihminen.

Pienine kuningaskuntineen ja omaa etuaan varjelevine ihmisryhmineen kirjan miljöö muistuttaa jonkinlaista vanhan ajan Eurooppaa. Taikauskon ja uskonnon asema yhteisöissä on vahva. Yhtenä kirjan teemana onkin tieteen ja taikauskon vastakkainasettelu. Eri ihmisryhmillä on erilaiset käsitykset siitä, mikä on luonnollista ja mikä ulkopuolisten, pahojen vaikutusten aikaansaamaa. Virhetulkinnat johtavat vääryyksiin puolin ja toisin.

Hyvä ja paha sekoittuvat Viimeisen toivomuksen kertomuksissa muutenkin toisiinsa kaiken aikaa. Moraalisesti oikeilla ratkaisuilla saattaa olla kammottavia seurauksia ja pahantekijät saattavat päästä kuin koirat veräjästä. 

Kerronnan tyyli on melko koruton, mikä sopii mielestäni hyvin kirjan synkkiin aiheisiin. Lisämakua tuovat uudelleenkerrotut perinteiset sadut, joissa jo valmiiksi julmat asetelmat muuttuvat entistäkin kamalammiksi. Kirja sivuaa myös teollistumisen ja ”luonnon kesyttämisen” sivuvaikutuksia. Näin ollen kirja onkin käsittääkseni jokseenkin tyypillinen fantasiakirja, joka käsittelee todellisia ongelmia fantasian keinoin etäännytettyinä.

Viimeinen toivomus ilmestyi suomeksi vasta vuonna 2010, vaikka puolankielinen alkuteos ilmestyikin jo 1993. Vuonna 2007 julkaistu The Witcher -videopeli oli kuitenkin tehnyt kirjan maailman tutuksi suomalaisillekin jo aikaisemmin. Noituri-sarja on ollut kansainvälinen menestys, jonka oikeudet on myyty kahdellekymmenelle kielelle.

Kirjan kertomukset olivat mielestäni mielenkiintoisia, vaikka niiden välisiä suhteita olikin välillä hankala ymmärtää epäkronologisuuden takia. Toisaalta pidin kerrontatyylistä, mutta toisaalta kuvailun vähäisyys hankaloitti välillä tapahtumien seuraamista, koska nopeasti peräkkäin esiteltyjä hahmoja oli hankala erottaa toisistaan.

Kirjan maailma on jännittävä, koska tutuimpien fantasiaolentojen lisäksi joukossa häärii myös harvinaisempia ja oudompia otuksia. Alkukankeuksien jälkeen kirja nappasikin sujuvasti mukaansa ja sitä voisi mielestäni suositella kaikille fantasiasta pitäville ja siihen vasta tutustuville, joita melankolisuus ja väärien valintojen paino eivät haittaa. Ja jotka, toisin kuin minä, ymmärtävät helposti alusta asti, että "tyttö" tarkoittaakin aikuista naista.

Lähteet:

http://www.saunalahti.fi/tapank/sapkowski.html

-Kehlo

Sonja Kinnunen
Jääsielu

Texthouse, 2013

304 sivua

Takasivun teksti.

“Kuningas pelkää henkensä puolesta. Jääsieluksi kutsuttu murhaaja on tappanut jo satoja ihmisiä, aina miehiä. Kuninkaalla on syytäkin uskoa Jääsielun julmiin aikeisiin, koska se on hänen omaa lihaa ja vertaan. Taitavin palkkamurhaajista on Sebastian Eckhel. Hänen tarvitsisi vain etsiä kaltaisensa, toinen tunteeton tappaja, ja työntää miekka hänen sydämeensä muhkeaa palkkiota vastaan. Tehtävä kuulostaa helpolta, Jääsieluksi sopivia ehdokkaita ei ole kuin kourallinen. Mutta tehtävän suorittamista vaikeuttaa se, että Sebastianin oma sielu ei ole jäätä...

Jääsielun uskomattoman koukuttavan tarinan tekee vielä uskomattomammaksi se, että keravalainen Sonja Kinnunen on kirjoittanut sen vain 15-vuotiaana. Hän vie lukijan keskiajalle Hallstattin kylään ja maalaa niin todentuntuisen kuvan Rennereiden majatalosta, käsityöläisistä, kalastajista, metsässä asuvasta parantajasta ja kauniista Viennasta, että lukijan on pakko liittyä Sebastianin seuraan etsimään todellista Jääsielua.”

Takakansi lupaa enemmän kuin antaa. Ehkä kalastajakylän kuvaaminen oli todentuntuista, mutta ei siinä mitään fantasiaa ollut. Luin kirjan nyt toista kertaa. Ensimmäisellä kerralla kirja jäi kesken, en vain pitänyt kerronnan tyylistä. Nyt luin kirjan toisen kerran. Ja sama tunne oli edelleen.

Kerronta on minä-muodossa. Palkkamurhaaja Sebastian Eckhel kertoo, kuinka on murhannut monia henkilöitä rahaa vastaan. Apunaan hänellä on kiltinoloinen ystävänsä Fabian. Kirjassa eletään keskiaikaa, jolloin oli noitavainot voimissaan.

Jääsielu on luokiteltu fantasiaksi. En vain hyvällä tahdollakaan näe siinä fantasian elementtejä. Ainoat löyhästi fantasiaan viittaavat elementit olivat kuviteltu kylä, noita, jokin henkilölle langetettu kirous, muutama eläin, mitkä tuntuivat ymmärtävän ihmistä. Ja outo metsä, missä kasvaa hallusinaatioita aiheuttavia kasveja. (Niitähän kasvaa ihan oikeassa elämässäkin.) Siinä ne. Jos tarinassa on kuningas, kirottu perijä, palkkamurhaaja, murhia ja verta, ei se tee kirjasta fantasiakirjaa. Kirjan juoni olisi kyllä antanut kirjailijalle mahdollisuuden ujuttaa tarinaan enemmän fantasian elementtejä. Romantiikkaa oli sopivasti sekoittamassa juonikuvioita.

Kerronta oli kuvailevaa, ja kaunistakin. esim. s. 58 "Tyyneys. Jos meri on tyyni ja hiljainen, se on vain unten mailla ennen heräämistään ja alkaa pian raivota suutuspäissään. Tyyni ihminen on yhtä vaarallinen ja petollinen kuin meretkin. Hän kätkee kaiken sisäänsä, ja kun on tapahtunut jotain, on jo liian myöhäistä reagoida."  

Jatkoa seuraa kirjassa Tulisielu, 2104

Virpi Havina

Lähteet: fantasia ryhmän diat