H.P. Lovecraft - Charles Dexter Wardin tapaus

Charles Dexter Wardin tapaus
H.P. Lovecraft
Jalava
2002
155 s.
Kääntäjä Ilkka Äärelä

Tämä teos kiteyttää sen, mistä Lovecraftilaisessa kauhussa on kyse. Tarinaa lukiessa alkaa ahdistaa, mutta kesken jättäminen on erittäin hankalaa. Tämä tarina alkaa siitä, että Charles Dexter Ward -niminen mies on mielisairaalassa ja sitä lähdetään selvittämään, että minkä takia. Teoksessa kerrotaan kuinka Charlesia kiehtoo mennyt aika ja mytologiat ja kun hän saa tietää, että hänen ties kuinka monennessa sukupolvessa ollut isoisänsä on ollut pelätty ja historian kirjoista pois pyyhitty henkilö, alkaa Charles tutkimaan tämän kohtaloa. Kuten monet muut Lovecraftin teokset, myös tämä käsittelee Cthulhu-mytologiaa, josta on joidenkin lähteiden mukaan tehty jenkeissä tehty jo virallinen uskonto. Itse olen hiukan skeptinen tuota kohtaan, sillä siitä en juuri nyt löydä mitään kunnon lähdettä.

Tematiikkana on jumalan leikkiminen ja ikuisen elämän tavoittelu. Keinoina alkemia ja yliluonnollisuus. Lovecraftin kauhu on siitä mielenkiintoista, että pelättäviä kohteita ei juurikaan kuvailla, vaan lukija muodostaa hirviön kuvan itse. Verimässäily on jätetty pois. Alkemiaa sen sijaan on runsaasti ja tarkkaa kuvailua Providencesta. Myös yksi seikka erottaa Lovecraftin monista muista kauhun edustajista. Kristinuskon Jumalaa ei rienata tai muutenkaan edes mainita. Hänen kirjallisuudessaan vallitsee kaaos. Myöhemmin, kun Lovecraftinen tyylisuunta sai muita kirjoittajia itsensä mestarin lisäksi, toi August Derleth mukaan hyvän ja pahan välisen taistelun ja siinä kohtaa kuoli alkuperäisen Cthulhu-mytologian idea.

Charles Dexter Wardin tapauksessa on kyse vielä täysipäiväisestä kaaoksesta. Mielestäni Lovecraftin terävimpiä ja pisimpiä teoksia liittyen hänen itse luomaansa kulttikauhutyylisuuntaan. Henkilöhahmojen kehitys on tasapainossa. Kirjoitustyyli on vanhahtavaa, mutta toki on muistettava, että teos on kirjoitettu vuonna 1927. Suomennos on tehty vuonna 2002 ja se on kehno. Muistaakseni kääntäjä Ilkka Äärelä on saanut ennenkin nauruni päällensä erittäin kehnosti käännettyjen teosten suhteen. Eritoten Clive Barkerin teokset ovat joutuneet hänen uhreikseen.

Suosittelen Charles Dexter Wardin tapausta kaikille perinteisen kauhun, psykologisen kauhun, nykykauhun, trillerin, dekkarin ja oikeastaan ylipäätään kirjallisuuden ystävälle. Vahva teos kirjailijalta, jolla tuntuu olevan tarve lähes joka lauseessa todistaa olevansa älykkäämpi kuin muut. Minun tyyliseni miekkonen.

Raymond Chandler: Syvä uni

Rikas ja sairas kenraali Sternwood pyytää Philip Marlowen selvittämään tyttäreensä liittyvää kiristystapausta. Marlowe ottaa tehtävän hoitaakseen, ja työn edetessä kuviot mutkistuvat ja kasvavat, eikä ruumiiltakaan vältytä.

Chandlerin Los Angelesissa on korruptiota, kauniita naisia, gangstereita, pornokauppiaita, aseita ja kaikkea, mitä hyvään dekkariin tarvitaan. Siellä seassa seikkailee hyvän puolustaja Philip Marlowe, yksityisetsivä.

Kirja oli yleistunnelmaltaan mielestäni jokseenkin synkkä, ehkä genrelle tyypillisesti(?). Tämä ei ole missään nimessä huono seikka. Tapahtumien ja miljöön kuvaus toimii varsin mainioisti ja välillä tuntuu melkein, että olisi itse paikalla seuraamassa tapahtumia. Asiat keskittyvät olennaiseen; Marlowen toimintaan ja juttuun liittyviin tapahtumiin. Eli esimerkiksi sankarin yksityiselämän koukeroita ei turhia vatvota.

Juoneltaan kirja tuntui välillä siltä, että ei oikein ollut tietoa, että miten nyt mikäkin liittyy ja mihin. Tämä saattaa johtua siitä – kuten Rasmus omassa kirjoituksessaan mainitsi – että Chandler on ilmeisesti yhdistellyt esikoisromaaniinsa aiempia novelleja. Asiat kuitenkin selkeytyvät ajan myötä, eivätkä välillä hämmentäneet mitä ihmettä -hetket jää vaivaamaan sen enempää.

Raymond Chandlerin ja hänen Philip Marlowe -dekkarinsa ovat genren klassikoita, sieltä kovaksikeitetystä päästä. Syvä uni avaa Marlowe-sarjan, johon kuuluu lisäksi kuusi muuta romaania. Kirjaa ei välttämättä kannata ihan ensimmäiseksi dekkariksi lähteä lukemaan, mutta jos genreen on muuten tutustunut yhtään, on se varsin suositeltavaa luettavaa. Tai no, miksei ehkä ensimmäisenäkin voisi lukea.

– Teemu

Tuoma Vimma: Helsinki 12

“There is no such thing as a moral or an immoral book.
Books are well written, or badly written. That is all”

Tällä Oscar Wilden lainauksella alkaa Tuomas Vimman (oik. Kusti Miettinen) esikoisteos Helsinki 12. Lainaus on sikäli osuva, että tämän kirjan kohdalla ei kannata turhia moraalisia pohdintoja harrastaa, varsinkaan jos kukkahattu on syvällä päässä.

Eletään 90-luvun lopun uusmediabuumin aikaa. Kirjan päähenkilö työskentelee isossa mainostoimistossa, ja klassisessa “Working hard or hardly working?” -kysymyksessä vaaka kallistuu rankasti jälkimmäiseen. Ńettisivujen layoutit kopioidaan muilta, assarin duunit otetaan omiin nimiin ja projektit hoidetaan taksimatkalla ravintolasta duunipaikalle. Asiakkaalta veloitetaan kuitenkin tunteja niin paljon kuin kehdataan. Uusia tyntekijöitä haastateltaessa ei portfolioita paljon katsella, vaan hakijan asenne ja “muodollinen pätevyys” ovat suuressa arvossa. Liksa on kova, mutta makukin on kallis.

Rahaa tulee, mutta sitä myös menee. Tuhlaamisesta ison osan hoitaa päähenkilön joka asiassa täydellisyyttä hipova pikkusisko, johon päähenkilöllä on kyseenalaisen läheinen suhde. Rahaa on, naisia on, viinaa on, kaikkea on. Kaikki menee siis v***n hyvin, kunnes kaikki ei mene ihan niin hyvin.

Kirjan alkuosa on viihdyttävää luettavaa päähenkilön makeasta sikailuelämästä. Loppuosa taas tarjoaa melkoisen action-pläjäyksen, joka on viihdyttävää sekin. Kerronta on sujuvaa ja nopealukuista, ei turhan koukeroista. Kielessä on vahvasti mukana stadin slangi, joka aluksi vaikeutti lukemista ja ärsytti, mutta jälkikäteen ajatellen se sopii kirjaan kuin – kirjan vertauksia lainaten – “nyrkki perseeseen”.

Minulle osa kirjan parasta antia on se, ettei Vimma juurikaan käytä kuluneita kieli- ja vertauskuvia. Hihittelin monesti ääneen, kun kengät olivat rivissä kuin Hitler-jugendin marssikulkue, naamaan potkaistu äijä pysähtyi kuin hirvi Pendolinon keulaan, ja keittiö oli kuin Mogadishu jenkkien jäljiltä.

Ajatus ei ole täysin omani – bongasin sen jostain blogista jonkun toisen Vimman kirjan yhteydessä – mutta jollain kieroutuneella tavalla kirjasta tulee mieleen miehille suunnattu chick lit. Tässä tapauksessa ei tosin etsitä sitä suurta rakkautta, mutta eletään kaupungissa kuin viimeistä päivää. Yksi kirjan ominaispiirteistä on tuotemerkkien runsas viljely. Harvan vaatekappaleen, kellon tai korun suunnittelijan tai tuotemerkin nimi jää mainitsematta. Myös ruoan kuvaaminen on yksityiskohtaista, ja tekstissä viliseekin sellaisia ruokalajeja ja -aineksia, joista tällainen tavallinen tallaaja ei ole edes kuullut.

Mitä tulee siihen, että kirja on genreltään sijoitettu autofiktioon, en oikein tiedä mitä sanoa. Kirjailija on lienee työskennellyt ennen mainostoimistoissa, mutta sen verran härski meno kirjassa on, että kuvaa on varmasti väritetty rankalla kädellä ja paksulla tussilla. Vaikea sanoa, kuinka paljon pohjalla on totuutta, mutta eipä kai sillä paljon väliä olekaan. Vimma jatkaa autofiktiota myös toisessa kirjassa Toinen, joka “kertoo” ensimmäisen kirjan kirjoittamisesta.

Olen lukenut kirjan – kuten muutkin Vimman teokset, uusinta lukuun ottamatta –  kertaalleen aiemmin, muutama vuosi sitten. Toinen lukukerta oli ehkä jopa parempi kuin ensimmäinen. Kokonaisuudessaan Helsinki 12 on viihdyttävä kirja, jota ei kuitenkaan kannata lukea, jos kokee mielensä olevan kovin ahdas ja siveellinen.

– Teemu

Léo Malet - Nestor Burma ja rottaliiga

Alkuteos: Les rats de Mountsouris (1955)
Luettu teos: suomenkielinen, 1986, käännös: Marja Luoma

Ranskalainen rikoskirjailija Léo Malet loihti 1950-luvulla 15-osaisen kirjasarjan, jossa yksityisetsivä Nestor Burma selvittää rikoksia. Sarjan erityispiirteenä jokainen kirja keskittyy yhteen Pariisin kaupunginosaan. Rottaliigassa 14:s kaupunginosa tuntee omat osansa. Teoksessa mainitaan jonkin verran esimerkiksi kadunnimiä ja paikkoja, jotka korottanevat metakehyksen kattoa pariisilaisille, mutta Rue du Vanves ja Poterne des Peupliers eivät vie muilta lukijoilta mitään pois. Yhteys todelliseen ympäristöön on verrattain suunnilleen yhtä keskeistä kuin esimerkiksi Oslon sopukat Jo Nesbon kirjoissa.

Malét'n tyyli on kirjassa metaforista ja oivaltavaa. Vaikutusta lisäävät avaruudellinen kuvailu ja tilanteellisia mielikuviaan viljelevän minä-kertojan ajatukset. Teosta lukiessa alkoi pohtia pitäisikö verbaliikan vaiheittaisesta ilosoitosta kiittää enemmän kirjailijaa vai kääntäjää. Mitä todennäköisimmin molempia.

Nestor Burmassa on persoonallisuutta, tarinan ympäristössä hahmoineen on luonnetta ja tapahtumat kehräävät mysteerejä. Kyseessä on eittämättä dekkari. Sen maailmankuva ei ole kovaksikeitetty, muttei korostuneen siloiteltukaan.

Erityisesti kielikuvilla taiteilu ja luotu tunnelma vetosi jo ensi sivuilta, tuottaen irrationaalisen hetkellisen harmittelun hiveniä kirjan lyhyyden puolesta ja epämääräisiä, mutta määrätietoisia muistiinpanoja lukea muutkin sarjan teokset.

Richard Adams - Ruohometsän kansa

Takakansi:

Viikka ja Vatukka, Voikukka ja Mansikka, Pähkinä, Hopea ja muut kaniinit, Ruohometsän koko unohtumaton kansa kirjassa joka on valloittanut maailman. Ruohometsän kansa, Watership Down, on tarina kaikenikäisille, jännittävä, liikuttava, riemastuttava koko perheen lukuteos, jonka suosiosta kertovat myös monet suuret kansainväliset palkinnot.

Aloitin joskus kauan, kauan sitten tämän kirjan, mutta en tainut päästä ensimmäistä lukua pidemmälle. Nyt ehdin lukemaan ensimmäisen osan – Matka – kokonaan. Tämä postaus siis käsittelee vain tuota osaa.

Olen ihmeissäni miten tutulta kirjan tarina vaikuttaa. En oikein tiedä miksi. Olen saattanut nähdä kirjasta tehdyn elokuvan tai tv-sarjan, mutta en ole varma. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa kummastakaan, enkä voi olla varma jos sekoitankin jotkin muistoni Kaukametsän pakolaisiin. Tämäkin tv-sarja on mielestäni aika samanlainen kuin Ruohometsän kansa. Varmistuakseni muistoistani pitäisikin katsoa elokuva ja/tai sarja ja vielä kaupan päälle Kaukametsän pakolaisetkin. Jos tämä ei olekaan vain jonkin sortin pitkä deja vu, elokuva ja/tai sarja ovat nähtävästi olleet hyvin uskollisia ainakin kirjan ensimmäiselle osalle.

Aluksi ihmettelin miksi kirja on fantasiassa, mutta kyllähän tämä sinne kuuluu. En oikein osaa sijoittaa sitä mihinkään muuhunkaan. Kirjassa tutustutaan kaniinien maailmaan, tapoihin ja kieleenkin. Uskoisin, että biologisesti kirja saattaa olla oikein. En tosin tiedä kaniineista tarpeeksi varmistuakseni asiasta, mutta ainakin maailma vaikuttaa uskottavalta. Sinänsä kirjassa ei olla missään keksityssä maailmassa, vaan meille tuttua maailmaa vain katsotaan kaniinien silmin. Kaniinit ovatkin joissain asioissa hyvinkin ihmismäisiä, niillä on esim. hyvin tarkka hierarkia. Kaniinien elämä vaikuttaa julmalta. Tähän mennessä on ollut jo jonkin verran väkivaltaa ja tappamisen uhkailua. Uhkana ovat olleet enemmänkin kaniinit itse, mutta myös elilit eli kaniinien viholliset. Ensimmäisestä osasta löytyi myös raakaa verta tihkuvaa kuvausta ansaan jääneestä kaniinista.

Juuri tuo väkivaltaisuus ja ronski kieli pistää miettimään, kelle tämä kirja on kirjoitettu. Äkkiseltään voisi kuvitella tätä lastenromaaniksi ja mielestäni tätä voisi kyllä lapsille lukeakin, ei tosin ihan perheen pienimmille. Nuorille tämä saattaisi myös sopia, varsinkin eläimistä pitäville nuorille. Fantasiaa lukeville aikuisille tai eläinromaaneista pitäville tämä kirja on varmasti tuttu, mutta en tiedä löytääkö moni muu kirjaa käteensä. Tietysti klassikon maine auttaa, mutta en usko, että kirja olisi kovin luettu ellei se olisi juurikin klassikko.

Richard Adams on englantilainen kirjailija. Ruohometsän kansa (1972) on hänen tunnetuin teoksensa. Kirja sai alkunsa Adamsin kahdelle tyttärelle kerrotuista tarinoista. Tytöt vaativat tarinoiden kokoamista kirjaksi ja julkaisemista, ja siitä tulikin monille kielille käännetty klassikko. Wikipedian mukaan Ruohometsän kansa luetaan sekä lastenkirjallisuuteen että aikuisten fantasiakirjallisuuteen, ja mitä olen itse huomannut niin kirjastoissa kirjan saattaa löytää niin aikuisten-, lasten- kuin nuortenkin puolelta. Kirja on saanut myös jatkoa, Ruohometsän tarinoita (1996) ihailijoiden vaatimuksesta.

Pidin ensimmäisestä osasta valtavasti! Odotankin innolla seuraavien osien lukemista. Tämän kirjan aion nautiskella loppuun hitaasti ja hartaasti kuten olisin halunnut tehdä jo monelle muullekin kirjalle tässä kahden kuukauden aikana, mutta siihen ei ole ollut mahdollisuutta.

Lähteet:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_Adams 

Bram Stoker: Dracula

Abraham "Bram" Stoker (1847-1912) oli Irlantilainen kirjailija, jonka perintönä meille on jäänyt yksi kauhukirjallisuuden, ja muunkin kirjallisuuden/median, ikonisimpia hahmoja, Kreivi Dracula. Stoker syntyi Dublinissa 8.11.1847 suurperheeseen, ollen yksi seitsemästä lapsesta. Suoritettuaan matematiikan tutkinnon Dublinin yliopistossa työskenteli Stoker valtion virkamiehenä pallotellen samalla paikallisen lehden palkattomana kirjoittajana, kirjoittaen useita teatteriarvosteluita. Ystävystyttyään silloin kuuluisan näyttelijän Sir Henry Irvingin kanssa, päätti Stoker 1878 tarttua Irgvingin esittämään työtarjoukseen. Näin Stoker päätyi Irvingin omistaman Lyceum-teatterin johtajaksi ja henkilökohtaiseksi avustajaksi. Työhön kuului Irvingin mukana matkustaminen ympäri maailmaa teatterin kiertueilla, mikä yhdessä lisääntyneen kulttuurialtistumisen myötä inspiroi Stokeria kirjoittamaan kauhukirjallisuutta. Stoker julkaisi 1875 ensimmäisen kauhutarinansa The Primrose Path. Stoker jatkoi kauhutarinoiden kirjoittamista ja Lyceum-teatterin johtamista elämänsä loppupuolelle asti. 1879 julkaistu Dracula on Stokerin tunnetuin teos. Ilmestyessään teos sai kirjallisuuskriitikoilta kehuja, mutta teoksesta ei heti tullut myyntimenestystä. Vasta elokuvaversioiden myötä on kirja päässyt nauttimaan todenteolla massojen suosiosta.

Romaanissa seurataan erilaisten päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden, sähkeiden ja sanomalehtileikkeiden myötä tarinaa, joka saa alkunsa, kun vasta valmistunut asianajaja Jonathan Harker matkustaa työnantajansa toimeksiannosta Transylvaniaan Karpaattien vuorilla sijaitsevan kreivi Draculan linnaan. Tapahtumia seurataan aina kulloisenkin päiväkirjan yms. kirjoittajan näkökulmasta, pääsääntöisesti Jonathanin ja Jonathanin morsiammen Minan, sekä tohtori Sewardin päiväkirjamerkintöjen myötä. Myös muutama muu kirjan hahmoista toimii välillä kertojana. Kirjassa keskitytään kuvailemaan hyvin vahvasti kirjoittajien havaintoja muista henkilöistä, heidän dialogejaan, sekä tuntemuksiaan. Myös ympäristöistä annetaan hyvin selkeät kuvaukset, minkä avulla lukija pystyy muodostamaan hyvän kuvan aina kulloisestakin tilanteesta.

Dracula on oikeutetusti oman genrensä klassikkoja. Aikanaan kriitikot nostivat sen jopa Edgar Allan Poen teoksien tasolle genrensä edustajana. Kirja pitää sisällään monia goottikauhun yleisiä piirteitä, tapahtumapaikkoina on mm. vanha ränsistyvä linna vuoristossa, sekä hautausmaa ja hautakammio. Myös teoksen hirviö, kreivi Dracula, on vampyyrinä genren peruskalustoa.

Teos on varsin pitkä luettava, oma versioni on noin 566 sivua ja siihen päälle vielä löytyy kääntäjän huomautuksia ja osion nimeltä pieni johdatus vampyyrien maailmaan. Kirjoitustyyli on mukaansa tempaavaa, mutta pidemmän päälle käy raskaaksi, mikäli yrittää yhdeltä istumalta koko teosta lukea. Näin ollen siihen sain helpostikkin uhrattua yhdeksän tuntia, kun yhdeltä istumalta sen luin. Suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille genrestä kiinnostuneille, myös vasta genreen tutustuville.

Lähteet:
http://www.biography.com/people/bram-stoker-9495731#bram-stoker-books
http://stoker.thefreelibrary.com/
http://bramstoker.org/info.html

Raymond Chandler: Pitkät jäähyväiset

Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1953) on Raymond Chandlerin kuudes Philip Marlowe romaani. Teos sai vuonna 1955 parhaan romaanin Edgar-palkinnon.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosien 1949-1950 Etelä-Kaliforniaan. Tarinan tapahtumat saavat alkunsa, kun Philip Marlowe auttaa humalaisen Terry Lennoxin kotiansa. Tästä ystävällisestä eleestä alkaa tapahtumien ketju, jonka aikana Marlowe sotkeutuu useammankin kuoleman selvittelyyn ja joutuu ongelmiin poliisin kanssa. Marlowe saa useita kehoituksia lopettaa kuolemien selvittely, mm. piirikunnan syyttäjän virastosta ja paikallisen gangsteripomon Mendy Menendezin toimesta, mutta lupaus ystävälle ja Madisonin muotokuva (5000$ seteli) saa Marlowen jatkamaan tapauksien selvittelyä. Tapauksen aikana Marlowe tutustuu toisen toimeksiannon myötä Eileen ja Roger Wadeen, jotka tuntuvat tarvitsevan Marlowen apua jatkuvasti. Tapauksien myötä Marlowe pääsee näkemään rikkaiden ja vaikutusvaltaisten elämää kulissien takana ja päätyy ottamaan henkilökohtaisia riskejä lupauksen pitämiseksi.

Kirjan vahvasti kuvailevan tyylin myötä lukijan silmien eteen avautuu eläväinen kuva 40-50-luvun vaihteen Los Angelesista ja sen ihmisistä. Ajan ilmapiiriä ja ympäristöä kuvataan realistisesti ja tarkasti. Chandler käyttää myös paljon aikaa ihmisten kuvailemiseen, minkä myötä mieleen tulvii selvä kuva henkilöhahmoista ja heidän reaktioistaan. Koska kirjan tapahtumat kuvaillaan Marlowen silmien kautta, pääsemme myös kurkistamaan Marlowen sisäiseen maailmaan, minkä ansiosta lukija pääsee hyvin sisälle Marlowen ajatteluun ja millainen henkilö päähahmo on, vaikkei olisi lukenutkaan aiemmin sarjan teoksia.

Pitkät jäähyväiset on genrensä vahva edustaja. Tarinan henkilöt ja tapahtumat ovat kovaksikeitettyjen dekkarien arkkityyppien edustajia, korruptoituneita poliiseja, isottelevia rikollispomoja ja hemaisevia naisia. Kerronnallisesti se on myös vahvasti genrensä edustaja, tapahtumia kuvataan sisäisen monologin avulla ja henkilöiden välinen dialogi on suoraa puhetta.

Chandler on yksi tunnetuimpia kovaksikeitetyn dekkari-kirjallisuuden edustajia. Mitä luin tästä teoksesta eri lähteistä, niin kirja sisältää vahvoja autobiografisia elementtejä, kirjailija on heidän mukaansa käyttää Terry Lennoxin ja Roger Waden hahmoja omien piirteidensä kritisoimiseen ja tutkimiseen. Myös Chandlerin vaimon terminaalivaiheessa oleva sairaus vaikutti kirjailijaan vahvasti teosta kirjoittaessa.

Lukukokemuksena Pitkät jäähyväiset on mukaansa tempaava, myös sellaiselle joka ei ole entuudestaan lukenut kovaksikeitettyjä dekkareita. Etenkin jos film noir genre kiinnostaa elokuvien puolelta, on helppo päästä genren maailmaan sisälle. Kirjan tarina pitää lukijan hallussaan loppuun asti, vaikka loppuratkaisun voikin arvata jo hyvissä ajoin ennalta. Ehdottomasti suosittelen tutustumista kaikille dekkareista kiinnostuneille lukijoille, myös ensikertalaisille.

Lähteet:
http://www.detnovel.com/longgoodbye.html
http://www.markcoggins.com/essays/WTLG.html

J.R.R. Tolkien - Silmarillion

Englanninkielinen alkuteos: The Silmarillion (1977)
Luettu versio: Kolmastoista painos (2007), suomentanut Kersti Juva (Säkeet: Panu Pekkanen)
Silmarillion on julkaistu postuumisti, pari vuotta John Ronald Reuel Tolkienin kuoleman jälkeen, poikansa Christopher Tolkienin toimittaessa teoksen loppuun.

Silmarillion on majesteettisen kunnianhimoinen esihistoriallinen ja tarinallinen kokoelma Tolkienin Keski-Maan mytologiasta ja fantasiamaailmasta, jota hän suunnitteli todistetusti vähintään 57 vuotta, vaikka Silmarillionin nimi, muoto tai tarkoitus ei ole samanlaisena suunnitteluvaiheiden läpi pysynytkään. Julkaistuna ilmentymänään Silmarillion keskittyy Keski-Maan esihistoriaan ja historiaan, samaan tapaan kuin Hobitti on etukäteen suunnittelemattomasti jättäytynyt Keski-Maisena ensiteoksena esitarinaksi TSH-kirjalle. Saman mytologian lisäksi, Silmarillionin ja TSH:n intertekstuaalisuutta ja mytologisen kronikoinnin laajuutta kuvastavasti, TSH-kirjan yhtenäisessä tarinassa viitataan sisällön puolesta suhteellisen paljon Silmarillioniin, kun taas Silmarillion kattaa tuhansia vuosia ja valtavasti tapahtumia, aina maailman luomisesta Hobitin ja TSH:n lyhyeen läpikäymiseen saakka.

Silmarillion ei ole kovin tyypillinen fantasiakirja. Se on raskaansarjan fantasiaa, ollen olemukseltaan samaan aikaan mytologisessa laajuudessaan liki loputtomalta vaikuttava ja tarinan kautta kuvaavine keinoineen lähes tietokirjamainen kronikointi. Teosta on tekstien kokoelmamaisen rakenteensa vuoksi kuitenkin vaikeaa täysin luokitella ja kuvailla kokonaisuudessaan samojen nimikkeiden alle. Silmarillionin ensimmäiset osat, Ainulindalë ja Valaquenta, kertovat maailman luomisesta ja muovaamisesta, sekä jumalallisista valarista ja maiarista. Teoksen kirkkaasti selkein pääsisältö, sekä sivumääräisesti että sisällöllisesti, on Quenta Silmarillion, joka pitää sisällään aimo joukon kronikoivia tarinoita. Loppu muodostuu osista Akallabêth ja "Mahtisormukset ja kolmas aika", jotka kertovat vastaavasti Númenorin kohtalosta, sekä TSH-kirjaan liittyvistä asioista. Quenta Silmarillionin lisäksi Silmarillionissa olevat osuudet ovat pitkälti omia, lyhyitä teoksiaan.

Teos sisältää myös lukuisasti liitteitä: kaksi karttaa, muutaman sukupuun, noin 50-sivuisen tietosanahakemiston ja sanakirjamaisen nimielementtiluettelon. Liitteet ovat ymmärryksen puolesta tarpeellisia, sillä Silmarillion on hyvin laaja kokonaisuus. Se sisältää valtavasti hahmoja, paikkoja ja ajankohtia. Sisältöä ei yksinkertaista monikielisyys: lähes kaikelle on monta nimeä. Kirjasta voidaan esimerkiksi mainita saari, jolle annetaan välittömästi viisi nimeä eri kielillä. Mikäli Silmarillionin parissa aikoo pysyä täydellisen ymmärryksen mukana, täytyy sitä lähestulkoon opiskella, tutkien samalla esimerkiksi karttoja, sukupuita, hakemistoja, ellei myös muita Tolkienin maailmaa tukevia teoksia (esimerkiksi David Dayn Tolkien Bestiary / Tolkienin Maailma).

Kirjan päätarkoitus ei kuitenkaan lainkaan ole opetuttaa täysin mytologian kroniikkaa horjumattomalle käsityspohjalle, kuten ei kaunokirjallisuudella yleensäkään. Sisäistäminen ei myöskään ole kaikille lukijoille olennainen elementti muutenkaan. Kattavat kuvaukset ja perinpohjaisesti rakennettu fantasiamaailma essentiaalisimmillaan auttavat poikkeuksellisen hyvin tukemaan ja korostamaan kirjan tarinallisia osuuksia, sen lisäksi että kyseessä on mitä todennäköisimmin laajin koskaan luotu mytologinen maailma, jonka parissa herkutella. Kiehtovimpia ja kerronnallisesti vaikuttavimpia ovat erityisesti esimerkiksi hyvän ja pahan loputon taistelu, silmarilien ylle vyyhtiytyvä polku, sekä Berenin ja Lúthienin rakkaustarinallinen seikkailu.

Voltaire: Candide

Francois-Marie Arouet (Pariisi 1694-1778), paremmin tunnettu nimeltä Voltaire, on ranskalainen filosofi ja kirjailija. Voltaire oli tunnettu vapaa-ajattelija ja satiirikko joka kirjoitti lukuisia teoksia kaikilla kirjallisuuden aloilla. Vuonna 1759 ilmestynyttä Candidea pidetään hänen suurimpana saavutuksenaan, joka on inspiroinut lukuisia kirjailijasukupolvia ilmestymisensä jälkeen. Teosta pidetään myös osana länsimaista kaanonia.

Candide on kertomus nuoren miehen matkasta suojellusta optimismin siunaamasta paratiisista läpi oikean maailman karuuden. Kirjan päähenkilö on Candide, paroni Thunder-ten-tronckhin avioton lauhkeamielinen poika, joka on kasvanut täysin ulkomaailman ulkopuolella ja omaksunut suuresti ihannoimansa filosofi Panglossin elämänopin, jonka mukaan kaikki maailman asiat ja tapahtumat edustavat filosofista kauneutta.

Candiden elämässä merkittävintä on hänen suuri rakkautensa Kunigunde, paronin tytär. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Kunigunde todistaa suuresti ihannoidun ”keisarikunnan suurimman filosofin” Panglossin irstaissa riennoissa kamarineidon kanssa ja inspiroituu tästä kosiskelemaan suudelman Candidelta. Tämä teko nähdään suurena rikkomuksena, jonka seurauksena Candide häädetään pois ”paratiisista”. Candide löytää itsensä sotilaana sodan keskeltä, törmää tuttuihin kasvoihin, saa tietää entisen kotinsa tuhoutumisesta ja koko perheensä kuolemasta, kohtaa uusia ihmisiä jotka kyseenalaistavat hänen objektiivisena totuutena pitämänsä elämänfilosofian, saa tietää että hänen rakkaansa Kunigunde onkin elossa ja ottaa tavoitteekseen jälleennäkemisen.

Candide teoksena omistautuu täysin satiirin tyylille. Hahmot, tapahtumat ja ympäristöt ovat todellisuuteen ja historiaan pohjautuvia mutta ennen kaikkea niiden tarkoitus on olla karikatyyreja joilla Voltaire välittää ironian ja huumorin lukijalle. Jokaista kirjan kolmeakymmentä lukua edeltää pieni irrallinen kuvailu, joka hieman kuvailee luvun tapahtumia. Tämänkaltainen rakenteellinen valinta luo humoristista mielikuvaa, kuin lukija olisi seuraamassa komediaa teatterissa.

Voltairen kirjoitustyyli pitää lukijan koko ajan tietyllä tapaa irrallaan kirjan tapahtumista, antaen mahdollisuuden hykerrellen seurata vierestä kuinka absurdeja ja hölmöjä kirjan henkilöt ovatkaan. Esimerkki ironian toimivuudesta ja taidokkuudesta on se, kuinka tragedian ja huumorin yhdistelmä vuonna 1759 kirjoitetussa teoksessa on edelleen relevanttia ja nautinnollista.

Lukukokemuksena Candide on helposti lähestyttävä ja kevyt. Voltairen huumori on helposti lähestyttävää, eikä koskaan sorru kyseenalaistamaan lukijan yleissivistystä vaikka keskeisenä teemana onkin naiiviudelle irvailu. Kirjoitusajasta huolimatta Candide on ehdottoman hauska ja viihdyttävä lukukokemus edelleen.

Philip K. Dick - Palkkionmetsästäjä

Alkuteos: Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968)
Luettu teos: suomenkielinen, 1989, käännös: Kari Nenonen

Kirjan protagonisti on Rick Deckard, jonka työ on metsästää ja eliminoida androideja palkkioita vastaan. Tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Amerikan länsirannikolle, San Fransiscon tietymille, ja lukukokemuksellisesti tulevaisuuteen. Versiossani alkuvuosi oli 2021, alkuteoksessa ajateltiin vuotta 1992.

Kirjan pohjalta on tehty maineikkuudessaan esikuvansa ylittävä elokuva (1982), jonka on ohjannut Ridley Scott ja jossa pääosaa näyttelee Harrison Ford. Kirjalle on taiteiltu myös kolme jatko-osaa

Science fiction -elementtien ja teeman läsnäolo on voimakkaan näkyvää. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Maailma on kokenut mullistuksia. Kulttuurit ja yhteiskuntarakenteet ovat erilaisia. Universumin ja/tai maailman jaottuva elinkelpoisuus on muuttunut eriävän aika-avaruuden välillä radikaalisti. Edelleen science fictionille tyypillisesti teknologia on hyvin olennaisessa osassa ja fysiikan lainalaisuudet oikeasta elämästä poikkeavia. Teos ei ainoastaan ole malliesimerkki science fictionistä, vaan myös Yhdysvalloissa genrelle toisen maailmansodan jälkeisissä ajoissa hehkuneen buumin merkittävä osavaikuttaja. Kirjaa, ja erityisesti sen sisällöstä rakennettua elokuvaa, voidaan pitää myös niitä seuranneihin genren erimuotoisiin tuotoksiin vaikuttaneina.

Teemallisesti kirjan voidaan värittää käsittelevän aidon ja jäljitelmän välistä konfliktia ja yhteiseloa. Oikeat eläimet ovat harvinaisia ja arvokkaita statussymboleita, josta seuraa erilaisia lieveilmiöitä: esimerkiksi Deckardilla omistaa vaimonsa Iranin kanssa sähköisen lampaan. Samaan aikaan hämärrellään ihmisyyden eri asteita ja tuhotaan karkuteillä olevia, hankalasti ihmisistä erotettavia ja vaarallisina pidettyjä androideja.

Kerronnallisesti kirja on peittelemättömän suora, käyden ensimmäiseen lukuun ja puoleen tusinaan sivuun taipuvan vaimonsa kanssa käydyn keskustelun aikana läpi työkuvauksensa, tavoitteensa, ongelmansa ja kuvittaen myös kirjan maailmassa olevaisten elämään radikaalisti vaikuttavien teknologioiden piirteitä. Science fictionin fantasiakulmaisen uskottavuuden puolesta kirja kangertelee jonkin verran, hahmojen ollessa kohtuullisen tottumattomia ja kummastelevia ympäröivää maailmaansa kohtaan. Samaan aikaan futuristisesti kuviteltavan hahmojen ajatusmaailman sijaan näyttäytyy ennemmin 1960-lukuinen, republikaanihtava yhdysvaltalaismentaliteetti. Merkittävää osaa immersion potentiaalisessa särjennässä näyttelee temporaalisuus muutoinkin. Kirjan ilmestymisvuoden ja nykyhetken välinen aika (1968-2014) on (aina aikaherkiltä) teknologiakehitysten tasolta, suunnalta ja sidonnaisilta kulttuureiltaan eriävää myös edellisiin pohjautuvilta tulevaisuuden ja teknologioiden fantasioihin liittyviltä kanteiltaan.

Eläinten vallankumous

George Orwell syntyi 1903 ja kuoli 1950 tuberkuloosiin. George Orwell oli kirjailija, esseisti ja toimittaja. Orwell on vain kirjailijanimi, sillä hänen oikea nimensä oli Eric Blair.

Hän aloitti kirjailijan uransa 30-luvulla. Hänen tunnetuimpia teoksia ovat Vuonna 1984, Eläinten vallankumous ja Katalonia, Katalonia.

Orwell kirjoitti Katalonia, Katalonian omista kokemuksistaan Espanjan sisällissodassa, johon hän osallistui tasavaltalaisten puolella. Toisen maailmansodan aikana Orwell kirjoitti propaganda materiaalia BBC:lle. Eläinten vallankumous julkaistiin vuonna 1945 ja Vuonna 1984  julkaistiin 1949. Jälkimmäisen teoksen suosiosta Orwell ei ehtinyt nauttia.

Eläinten vallankumous on satiirinen kuvaus maatilasta, jolla eläimet kaappaavat vallan.

Kirjan tapahtumapaikkana on Etelä-Englannissa sijaitseva maatila, jonka isäntä Jones omistaa. Jones ei kohtele eläimiään hyvin ja Vanhan Majurin unen jälkeen muut eläimet panevat toimeksi. Vanha Majuri on sika, joka unen nähtyään pitää puheen muille eläimille ja saa muut toimimaan. Vanha Majuri kuolee nopeasti, mutta hän on jo laittanut kiven vyörymään. Kaikki ei kuitenkaan mene kuten pitäisi, siitä kertoo sitaatti; “Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”

Kirja on satiiri ja se tulee selvästi myös tarinassa esille. Se on kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan. Orwell oli vasemmistolainen, joka ei kannattanut Neuvostoliittoa. Molemmat Orweliln kuuluisat teokset ovatkin kritiikkiä totalitaristisia valtiojärjestelmiä kohtaan.

Kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä. Nautin sen lukemisesta paljon ja tämän klassikkoteoksen lukemista suosittelisin myös muille.

Lähteet:

http://www.bbc.co.uk/history/historic_figures/orwell_george.shtml

Frankenstein

Mary Shelley syntyi 1797 ja kuoli 1851. Shelley tunnetaan parhaiten teoksestaan Frankenstein. Hän kirjoitti myös useita muita teoksia, muunmuassa Lodore ja Falkner. Hän oli naimisissa runoilija Percy Shelleyn kanssa. Shelley aloitti Frankensteinin kirjoittamisen vierailtuaan Lordi Byronin vieraana Sveitsissä, Genevessä. Hän oli Frankensteinin valmistuessa vain 21-vuotias.

Valitsin teoksen kauhun kirjalistalta. Lukiessani en kirjaa kauhuksi mieltänyt, odotin ehkä enemmän väkivaltaa ja yliluonnollisia tapahtumia. Se löytyy myös scifin kirjalistalta sillä siinä on havaittavissa myös scifin elementtejä. Tieteiskirjailija Isaac Asimov onkin kehitellyt  kirjasta nimensä saavan käsitteen “Frankensteinin kompleksi”, joka tarkoittaa robottien pelkoa.  Teoksen Frankenstein ei kuitenkaan ole varsinainen robotti, vaan ihmiskehon osista koottu hirviö. Kuten usein virheellisesti luullaan, hirviön nimi ei ole Frankenstein. Koko kirjan ajan sitä kutsutaan vain hirviöksi.

Frankenstein kertoo kokeilunhaluisesta Sveitsiläisestä tiedemiehestä, Victor Frankensteinistä, joka on tavattoman kiinnostunut sähköstä. Tästä innostuneena hän kokoaa ihmisruumiin osista hirviön. Herra Frankensteinin hirviö-projekti karkaa käsistä ja tuloksena on kuolunuhreja. Tapahtumapaikkoja kirjassa ovat muunmuassa Geneve ja Ingolstadt. Kirjan kerronta tapahtuu osittain kirjeiden kautta ja kerronta on hyvin tunnepitoista. Kirjassa on paljon dialogeja, mutta niiden sisältö jää mielestäni köyhäksi. Kirja oli mielestäni raskaslukuinen, enkä nauttinut lukukokemuksestani suuresti.

Lähteet:
http://frankenstein.monstrous.com/the_frankenstein_complex.htm

http://www.sparknotes.com/lit/frankenstein/

Sven Hassel: Kuolema telaketjuilla

Kuolema telaketjuilla
Sven Hassel
Kustantaja  Gummerus
Julkaistu 1958
342s
Suomennos  Renne Nikupaavola

 Kuolema telaketjuilla on yksi tanskalaisen Sven Hasselin (1917-2012) (alkup. nimi Borge Pedersen, 1965- Sven Willy Hassel Arbing)  kaikkiaan neljästätoista toiseen maailmansotaan sijoittuvasta sotaromaanista. Romaanit kuvaavat pääasiassa saksan armeijan 6. panssaridivisioonan 27. panssarirykmentin rangaistuspataljoonan elämää sekä eri sotarintamilla ja niiden takana sodan kuluessa. Kirjailijan virallisen nettisivuston mukaan romaanien tapahtumat perustuvat hänen ja aseveljiensä kokemuksiin, joihin on yhdistelty fiktiivisiä juonikuvioita, humoristisia tilanteita ja muita fiktiivisiä elementtejä. Mitään autenttisia historiallisia sotakuvauksia Hasselin kirjat eivät siis ole, hän on itsekin myöntänyt käyttäneensä tarinoissaan "kirjailijan sallittua oikeutta käyttää vapaata mielikuvitustaan".

Näyttää varsin ilmeiseltä, että Hassel on käyttänyt vapaata mielikuvitustaan myös kertoessaan elämänvaiheistaan. Omien sanojensa mukaan hän muutti saksaan 1930-luvun puolivälissä pakoon työttömyyttä aikeenaan liittyä saksan armeijaan. Joidenkin vastoinkäymisten jälkeen hän onnistui tavoitteessaan 1938. Hassel väittää sotineensa saksan kaikilla rintamilla pohjois-afrikkaa lukuunottamatta (myös jo talvisodassa vapaaehtoisena), haavoittuneensa 7 tai 8 kertaa, olleensa sotavankina neljässä eri vankileirissä sodan päätyttyä ja ansainneensa ison kasan ylennyksiä ja urhoollisuusmitaleita rautaristiä myöten. Oltuaan sodan alkuvaiheissa useammassa eri panssarirykmentissä häntä syytettiin sotilaskarkuruudesta. Tämän seurauksena hän joutui rangaistuspataljoonaan, missä palveli suurimman osan sodasta ja jossa vietetty aika inspiroi häntä kirjoittamaan romaaninsa. Erään toisen, tosin myöhemmin ainakin osittain vääräksi todistetun lähteen mukaan mukaan Hassel ei olisi ollut sodassa ensinkään, vaan vietti sotavuodet kotimaassaan, missä hän toimi aktiivisesti tanskalaisessa natsipuolueessa ja natsimielisissä miliisijoukoissa. Tämän lähteen mukaan Hassel olisi kehittänyt sotatarinansa tanskalaisilta ss-veteraaneilta sodan jälkeen kuulemiensa juttujen perusteella, ja suurimman osan Hasselin kirjoista olisi itse asiassa kirjoittanut hänen vaimonsa. Varmaa on ainakin se, että Hasselin joistakin teoksista löytyy kohtia, jotka ovat lähes sanatarkkaa toistoa aikaisemmin ilmestyneistä sotaromaaneista (mm. Länsirintamalta ei mitään uutta ja Tuntematon sotilas).

Onpa totuus Hasselin elämänvaiheista ja romaaniensa alkuperästä nyt sitten mikä tahansa, tarinat ovat osoittautuneet hyvin suosituiksi. Romaaneita on myyty yli 53 miljoonaa kappaletta ja niitä on käännetty alkukielestä tanskasta lähteestä riippuen joko 18 tai 23 eri kielelle. Kuolema telaketjuilla on myös filmatisoitu (Wheels of terror (1987), suom. Rangaistuspartio).

Järjestyksessään toinen Hasselin romaaneista, Kuolema telaketjuilla kertoo saksalaisen panssarirykmentin rangaistuspataljoonan seikkailuista saksan itärintamalla yhden syksyn ja talven aikana sotaonnen jo käännyttyä saksaa vastaan. Tarkkaa ajankohtaa ei ilmoiteta, mutta arvelisin tapahtumien alkavan joko syksyllä 1942 tai -43. Kirjoittajan itsensä lisäksi tarinassa esitellään kymmeniä muita henkilöitä, sotilastyyliin joskus vain sotilasarvoiltaan, toisinaan vain lempi- tai haukkumanimiltään. Varsinaiset päähenkilöt Pluto, Vanha, Stege, Porta, Pikkuveli, Bauer, Legioonalainen, Möller ja Heide ovat siis sotamiehiä ja aliupseereita rangaistuskomppaniassa, jotka koostuivat enimmäkseen vankiloista ja työleireiltä rintamalle värvätyistä rikollisista ja poliittisista vangeista, niin sanotusti "helposti korvattavissa" olevista sotilaista.  Rangaistuskomppanioita käytettiin sodassa varsin yleisesti kaikkiin vaarallisimpiin operaatioihin sekä vastenmielisimpiin ja "likaisimpiin" tehtäviin. Kasassa on siis varsin värikäs kokoelma kovapintaisia ja jopa raakoja  rikollisia ja toisaalta enemmän tai vähemmän tavallisia ihmisiä, jotka eivät sovi natsien ideologisiin näkemyksiin ja jotka sotivat armeijassa varsin vastentahoisesti. Siviilit ovat ainakin tässä Hasselin tarinassa lähes poikkeuksetta nimetöntä massaa. Myös kirjoittaja itse on  romaanissa sivuroolissa, mukana tapahtumissa, mutta enemmänkin kertojana kuin toimijana. 

Näiden antisankareiden varsin vauhdikkaita edesottamuksia pitkin poikin entistä Neuvostoliittoa kirjassa kuvataan, ja paljon tälle sakille sattuukin. Kirjan alussa kaivetaan ylös ruumiita ja eloonjääneitä pommituksen raunioittamasta kaupungista, jonka jälkeen ruumiit poltetaan. Välillä toimitaan teloituskomppaniana ja ammutaan omia, lähes naurettavista rikkeistä kuolemaantuomittuja sotilaita ja siviilejä. Rintamalle jouduttuaan rangaistukomppania joutuu ryntäämään itsemurhatehtävästä toiseen, ja veli venäläisiä laitetaan halkipoikkipinoon toisinaan panssarivaunussa istuen, joskus taas kenttälapioita ja teräaseita käyttäen. Toisinaan rangaistuskomppania yrittää suojella pakolaisia ja muita siviilejä ja pitää huolta heistä, toisinaan he lahtaavat silmittömästi kaiken elollisen tieltään... kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta tarinan päähenkilöt nimittäin osoittautuvat varsin hurjiksi taistelijoiksi. Taisteluiden lomassa ja välissä kärsitään vilua ja nälkää, haukutaan upseereita armeijan ylipäällikköä myöten, suunnitellaan näiden murhaamista ja sodanjälkeistä vallankumousta, unelmoidaan naisista, ja tarinoidaan milloin sotaan tai johonkin muuhun aiheeseen liittyviä varsin mustan huumorin sävyttämiä anekdootteja. Tyylillisesti romaanin kerronta on hyvin suoraviivaista ja kohtuullisen sujuvaa. Kerrontatapa on enimmäkseen realistinen, vaikka juonenkäänteet eivät sitä aina välttämättä olekaan. Dialogi soljuu myös melko hyvin, enimmäkseen sotilastyyliin sopivasti lyhyesti ja napakasti. Sekä kerrontaa että dialogia sävyttää varsin roisi ja hirtehinen, välillä jopa satiirin sävyjä saava musta huumori.

Kirjan pääteemana on mielestäni yksittäisten sotilaiden (usein epäonninen) eloonjäämiskamppailu järjettömässä ja epäoikeutetussa sodassa ja epäinhimillisissä oloissa usenmiten epäpätevien ja tyhmien upseerien käskyjen armoilla.

Kuolema telaketjuilla on mielestäni varsin tyypillinen aikansa ja genrensä tuote. Kirjan tarina pohjautuu ainakin väitetysti kirjailijan ja sen lisäksi hänen pienen aseveliryhmänsä kokemuksiin, mutta juoni on kuitenkin enimmäkseen fiktiivinen. Kirjan juoni on vahvasti myös taistelupainotteinen. Kaiken toiminnan taustalta löytyy etenkin militarismin ja natsismin vastaista ideologiaa, oikeastaan kaikkien poliittisten järjestelmien vastaista ideologiaa. Ainakin itsessäni kirja vahvisiti jo ennestäänkin pasifistia tuntemuksia ja mielikuvia, sen verran vastenmielielisen kuvan koko sodankäynnin hurlumheista teos välittää. Muuten lukuelämyksenä Kuolema telaketjuilla oli varsin kaksijakoinen. Toisaalta se kuvaa mielestäni sodankäyntiä varsin realistisesti, sikäli kun sotaakäymättömänä pullamössösukupolven edustajana nyt voin asiaa edes arvioida. Myös kirjan sisältämä huumori oli mielestäni ajoittain varsin osuvaa. Negatiivisena puolina näkisin ns. realistiseen sotaromaaniin huonosti sopivat ajoittaiset epärealistiset juonenkäänteet..päähenkilöt suoriutuivat silloin tällöin aika mahdottomilta tuntuvista tehtävistä ja tilanteista liian helposti...muutenkin heidän kykyjään kuvattiin mielestäni liioitellusti, ehkä tarkoituksella tosin..myös henkilöiden kuvailu oli mielestäni osittain epäonnistunutta, sen verran yksiulotteisia hahmot kirjassa olivat, eikä edes vähimmässä määrin miellyttäviä tai edes siedettäviä henkilöitä paria poikkeusta lukuunottamatta tarinasta löydy. Normaalisti sotakirjaa lukiessaan sitä toivoo edes jonkun henkilöhahmoista selviävän hengissä, tätä luettaessa ei vastaavaa tuntemusta juurikaan herännyt. Muutenkin romaanin yleistunnelmaltaan varsin nihilistinen ja vastenmielinen maailmankuva vain auttoi muistamaan, miksi aikoinaan lopetin sotakirjojen lukemisen jo teini-ikäisenä...Que Puta es de la guerra, niinkuin eräskin hahmo Hemingwayn Kenelle kellot soivat teoksessa ikimuistoisesti totesi.


Lähteet:

Kirjailijan websivut    www.svenhassel.net
Kirjailijan pojan ylläopitämä Porta's kitchen sivustot    www.svenhassel.info
Wikipedia  Sven hassel
Sotakirjaryhmän diat

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Emmi Itäranta

Teemestarin kirja

Teos, 2012

Takakansi:

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyn hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo – ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinittyy väistämättä teemestarin taloon...

Mira kertoikin jo aikaisemmin samaisesta kirjasta, joten en toista samoja asioita.

Tämä oli mielestäni hieno kirja. Pelkäsin aluksi pettyväni koska olin kuullut sekä hyvää, että huonoa kirjasta (enemmän kuitenkin hyvää). En myöskään ole ollut dystopioiden suuri ystävä, ainakaan elokuvien muodossa. Onhan monet dystopia -elokuvat hienoja, mielenkiintoisia jne., mutta maailmojen epäoikeudenmukaisuus saa niin kovaa vihan pintaan, että joudun aina pitämään tunnin verran rauhoittumisaikaa elokuvien jälkeen.

Tässäkin kirjassa dystopinen maailma on epäoikeudenmukainen ja kurja. Pelottavinta tässä on juurikin se, että se voisi tulevaisuudessa olla totta (kuten kaikki dystopiat joihin olen tutustunut). Tällä kertaa ero oli siinä, että kaikki tapahtui Suomessa joka ehkä hieman lisää kirjan ahdistavuutta. Kuitenkaan kirja ei ole niin ahdistava kuin mitä se voisi olla. Itseasiassa dystopisuus ei tässä ahdistanut puoliakaan niin paljon kuin elokuvat ahdistavat. En tiedä johtuuko se mediamuodon eroista vai onko kirja vain kirjoitettu niin hyvin ettei se ahdista liikaa. Minun pitäisi siis lukea enemmän dystopioita eikä vain katsoa elokuvia, ja ottaa selvää jos kestänkin paremmin kirjoja.

Mira kirjoitti omassa postauksessaan siitä miten hänelle kirja oli pienoinen pettymys. Hänen mielestään juonesta puuttui kohokohta. Taidan ymmärtää mitä Mira tarkoitti, mutta mielestäni kirjassa oli kuitenkin kohokohta (onneksi, olin pelännyt kirjan lukemista Miran postauksenkin takia :D). Toki, se olisi voinut päättyä myös toisinkin ja mielestäni kirjasta olisi saanut loistavan trilogian, tai edes yhden jatko-osan jos asiat olisivatkin menneet toiseen suuntaan. Itseasiassa sitä toivoinkin kirjaa lukiessa, koska Mira paljasti postauksessaan yhden asian jota myös pelkäsin kirjaa lukiessani. Norialle paljastuu salaisuus joka ei selviä lukijalle lopussakaan. Vihaan kirjoja jotka loppuvat ilman selityksiä (ja niitä on nyt tullut luettua monta). Mutta tämä oli kuitenkin niin hyvin kirjoitettu, että vaikka hieman toivoisinkin jatko-osaa/osia, toimii kirja jo näinkin.

-Hanna-

Philip K. Dick Palkkionmetsästäjä

Philip K. Dick

Palkkionmetsästäjä –Blade Runner

Alkuperäinen nimi: Do androids dream of electric sheep, 1968

Kustannus Oy Jalava, 1989

Kirjan päähenkilö Rick Deckard on palkkionmetsästäjä. Hän metsästää karanneita androideja eli keinotekoisia ihmisiä. Aiemmin Deckard on tuhonnut androidit liikoja kyselemättä mutta palkkionmetsästäjäkin voi saada tunnontuskia.

Kirjassa suurin osa eläimistä on kuollut sukupuuttoon tai on sen partaalla. Ja eläinten omistajia pidetään korkeassa arvossa, mutta enemmänkin korostuu ihmisten empaattisuus eläimiä kohtaan. Koska oikeat eläimet ovat kalliita, on tehty sähköeläimiä jotka käyttäytyvät kuin tavalliset eläimet mutta ovat huomattavasti halvempia. Deckard ja hänen vaimonsa omistavat sähkölampaan.  Mutta he haluaisivat ihan oikean lampaan.

Deckard saa tehtäväkseen lopettaa kuusi karannutta Nexus-6 mallista androidia, jotka ovat viimeisintä ja edistyksellisintä mallia. Matkan varrella hän tapaa Rachelin  johon hän ihastuu, mutta ongelmana on se että Rick on naimisissa ja Rachel on androidi.

Kirjassa oli kaikenlaisia mielenkiintoisia asioita kuten mielialatin, jolla pystyy säätelemään omaa mielialaansa. Ajatus tuollaisesta laitteesta kauhistuttaa ainakin minua.  Tämä oli myös ensimmäinen scifi-kirja jonka luin ja en ole oikein varma onko tämä minun genreä ollenkaan. Jostain syystä en meinannut päästä kirjaan mukaan ollenkaan, itselleni tämä ei siis toiminut kovinkaan mukaansatempaavana. Katsoin myös kirjasta tehdyn elokuvan jossa Deckardia näyttelee Harrison Ford. Elokuvaa varten oli tietenkin tehty joitain muutoksia, mutta en oikein päässyt kärryille myöskään elokuvasta.  Suosittelisin kirjaa ehkä jo scifiä lukeneille, koska ainakaan itselleni ei ollut oikein hyvä kirja scifin aloitukseen. Itseäni myös häiritsi hirmuisesti nimen suomennos. Alkuperäisen nimen kun olisi suoraan kääntänyt olisi se ollut paljon parempi nimi myös suomeksi.

Philip K. Dick syntynyt  1928 Chicagossa ja kuoli 1982 Californiassa. Aloitti kirjoittamisen  1952 ja on kirjoittanut monia novelleja. Hän voitti Hugo-palkinnon 1962 kirjallaan The man in the high castle (suom. Oraakkelin kirja) sekä John W. Campbell Memorial Award –palkinnon 1974 teokselleen Flow my tears, the policeman said (suom.  Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi). Hän on kirjoittanut 44 kirjaa sekä noin 121 lyhytää tarinaa, joista suurin osa ilmestyi scifi-lehdissä.  Kymmenestä hänen kirjasta on tehty elokuvat mm Blade Runner, Total Recall ja Minority Report.

Lähteet

https://www.goodreads.com/author/show/4764.Philip_K_Dick

-Emmi

Anne Rice: Veren vangit

Anne Rice
Veren vangit

Veren vangit on kirjailija Anne Ricen esikoisteos, joka aloittaa hänen kirjasarjansa Vampyyrikronikat.

Anne Rice syntyi 4. lokakuuta 1941 Yhdysvalloissa, New Orleansin kaupungissa, Louisianan osavaltiossa. Rice opiskeli San Franciscossa, ja onkin asunut Californian osavaltiossa pitkään.
Rice on ahkera kirjailija, ja onkin kirjoittanut yli 30 teosta. Tunnetuimmat näistä teoksista kuuluvat Vampyyrikronikat kirjasarjaan, jotka seuraavat Ricen luomien vampyyreiden, ja etenkin Lestat nimisen vampyyrin kuolemanjälkeistä elämää.

Veren vangit kertoo Louis nimisen vampyyrin tarinaa, ja se kerrotaan kun Louis kertoo tarinaansa toimittajalle. Vuonna 1791 Louis oli plantaasinomistaja New Orleansin lähettyviltä. Kun Louisin veli kuolee, alkaa hän itsekin toivoa kuolemaa. Louis tapaa Lestat nimisen vampyyrin, ja Lestat muuttaa hänet vampyyriksi.
Aluksi Louis kieltäytyy juomasta ihmisten verta, mutta kun Lestat ja Louis joutuvat pakenemaan kodistaan kun heitä on alettu pelkäämään, alkaa Louis taipua Lestatin tahtoon, ja alkaa juomaan ihmisten verta.
Lousin alkaa suunnitella jättävänsä Lestatin, ja tätä peläten Lestat muuttaa nuoren Claudia nimisen tytön vampyyriksi olemaan heidän tyttärensä.
Claudia pärjää vampyyrinä hyvin, mutta alkaa katkeroitua Lestatia kohtaan, ja suunnitteleekin murhaavansa hänet. Yritys kuitenkin epäonnistuu, mutta Claudia ja Louis pääsevät pakenemaan.
Kaksikko päättää ryhtyä etsimään muita vampyyreitä, ja löytävät niitä lopulta Pariisista. Lestat kuitenkin löytää heidät, ja Louis lukitaan arkuun nääntymään ja Claudia jätetään aurinkoon kuolemaan.
Louis ei ole koskaan enään entisensä Claudian kuoleman jälkeen.

Olin itse kyseisen lukupiirin pitäjistä, mutta sairastuttuani jouduin jäämään piirin pitämisestä pois. 

Valitsimme Veren vangit lukupiirin kirjaksi, koska koimme sen kuuluvat genren klassikoihin, ja ajattelimme sen olevan kirjana sellainen jonka lukeminen voisi kiinnostaa monia.

Kauhun edustajana Veren vangit on sekä hyvä, että huono. Hyvä siinä mielessä, että se esittelee kauhun synkkiä ja ahdistavia teemoja hyvin. Pääosassa teoksessa ovat vampyyrit, kauhun ehkäpä tunnetuimmat hirviöt. Anne Ricen esittämät vampyyrit ovat vampyyreinä hyvin perinteisiä vampyyrejä käytökseltään, ulkonäöllisesti, ja heikkouksiltaan, ja hahmot ovat helposti tunnistettavissa perinteisinä vampyyreinä.
Huonoa on ehkä se, että kirja ei varsinaisesti ole pelottava. Vaikka se käsitteleekin pelottavia asioita kuten vampyyrejä, ei kovinkaan moni lukija varmaankaan koe teosta lukiessaan pelon tunnetta.

Lukukokemuksena Veren vangit on mukava, mutta itseäni jää kirjaa lukiessani aina hieman ärsyttämään se, että teoksessa on vaikeaa löytää hyvää lopetuskohtaa. Luvut ovat hyvin pitkiä ja tarina jatkuu yhtenä nauhana ilman hyviä välitaukoja niin pitkään, että on vaikea löytää taukopaikkoja.

Veren vangit on kuitenkin kulttiteos, jonka lukemista voisi suositella kaikki kauhusta, ja vaikka fantasiastakin kiinnostuneille.

Mari H.

Lähteet:
http://annerice.com/Chamber-Biography.html

Mauri Paasilinna Valkoinen poro

Mauri Paasilinna

Valkoinen poro

Ilmestymisvuosi: 2001

Kustantaja: Gummerus

Mauri Paasilinna on Paasilinnan veljeksistä nuorin. Valkoinen poro on hänen toinen kirjansa.

Mauri Paasilinna on syntynyt Iissä 1947. Ammatiltaan Mauri on sosionomi ja kirjailija.

Hän on työskennellyt mitä erilaisemmissa työtehtävissä vuosina 1973-1995. Hän aloitti kirjailijan uransa, hänen jäätyään työttömäksi 1995. Mauri Paasilinnan kirjat käsittelevät Lappia, sen tavallisia ihmisiä ja luontoa. Paasilinna sai valtion taiteilijaeläkkeen keväällä 2008.

Kirjan päähenkilöinä ovat Otto Bauer ja Suvi Salpakari, jotka törmäävät toisiinsa sattumalta ja eksyvät yhdessä korpeen Urho Kekkosen kansallispuiston maisemissa. Heidän taipaleensa ei ala kovin suotuisasti mutta pikkuhiljaa he alkavat pärjätä toistensa kanssa. Metsässä he tapaavat useampaan otteeseen valkoisen poron jolla on musta tähden muotoinen kuvio toisen korvan juuressa. Valkoinen poro toimii heille eräänlaisena viestintuojana ja oppaana. Otto oppii että on tärkeämpiäkin asioita kuin avioero ja lopputili, kuten elämä.

Kirja on selviytymistarina ja mielestäni genrelleen hyvin tyypillinen teos.

Itselläni tuli kirjaa lukiessa mieleen kuinka paljon se muistuttaa Arto Paasilinnan teosta Jäniksen vuosi. Kirja oli ihan miellyttävä lukukokemus, mukaansatempaava ja hyvin nopea lukuinen. Vaikka kirja oli suurimmaksi osaksi ennalta arvattava pääsi loppu kyllä yllättämään minut.

Lähteet

http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aperson_123175965407739


-Emmi

Sophie Kinsella - Himoshoppaajan salaiset unelmat

Sophie Kinsella

Himoshoppaajan salaiset unelmat

Kustantaja: WSOY 

ilmestymisvuosi: 2000

Kirja kertoo Rebecca Bloomwoodista joka elää shopatakseen ja shoppaa elääkseen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lontooseen jossa hän asuu kämppäkaverinsa Suzen kanssa. Rebecca on joutunut pahoihin velkoihin visakorttien luottorajoja venyttelemällä ja saanut erään pankinjohtajan peräänsä. Rebecca  tekee kaikkensa pakoillakseen ja keksiäkseen tekosyitä ettei hänen tarvitsisi mennä konttorille juttelemaan raha-asioistaan. 

Rebecca työskentelee taloustoimittajana, ja aluksi hän yrittää säästää rahaa vähentämällä shoppailua, mistä ei kumminkaan tule yhtään mitään. Sitten hän ottaa lisätyön vaatekaupassa apulaisena ja saa sieltä potkut heti ensimmäisenä päivänä. Sen lisäksi hän kokeilee kehyksien tekoa, mutta sekään ei oikein ota onnistuakseen. Rebecca myös rakastuu Luke Brandon nimiseen mieheen, jonka kanssa hänellä on hauskoja kohtaamisia eri vaiheissa tarinaa. Ja kuten chick-lit kirjat yleensä, niin myös tämäkin tarina sai onnellisen lopun.

Rebecan tapa selvitä rahahuolistaan ja huijata luottoyhtiöitä, sekä  löytää jostain lisää rahaa shoppailuun on aivan ilmiömäistä ja välillä sai nauraa oikein kunnolla.  Rebecan toilailuja lukiessa hänestä tuli mieleeni hyvinkin vahvasti Bridget Jones -elokuvat.

Kinsella kirjoittaa mukavan keveästi ja todella mukaansatempaavasti, ja varmasti tämän takia hänen kirjat ovat suosittuja.

Kirja oli mielestäni tyypillinen chick-lit –kirja. Kevyt ja  nopealukuinen. Ehdottomasti naisille suunnattu. Lukukokemuksena kirja oli hauskaa luettavaa, sai nauraa.

Sophie Kinsella on opiskellut Oxfordissa ja asuu Lontoossa. Hän kirjoittanut yhteensä 7 himoshoppaaja -kirjaa sekä 6 yksittäistä teosta. Kinsella on kirjoittanut myös oikealla nimellään, Madeleine Wickham. Himoshoppaajan salaiset unelmat on Sophie Kinsellan ensimmäinen kirja.

Lähteet

http://www.sophiekinsella.co.uk/sophies_world.php

-Emmi

Karen Kingsbury & Gary Smalley: Uskollinen sydän

Karen Kingsbury & Gary Smalley
Uskollinen sydän
Kustantaja: Aikamedia
Julkaistu: 2011
Sivuja: 351

Uskollinen sydän kertoo Karen Baxter Jacobsista, joka saa kuulla, että hänen aviomiehensä Tim Jacobs on pettänyt häntä. Karen on uskonnollinen ihminen ja aikoo pitää naimisiin mennessään antamansa lupaukset ja yrittää pelastaa avioliittonsa. Tim taas joutui uskottomuuden tielle yksinäisyytensä vuoksi ja sen takia tukeutuu Angelaan. Karen joutuu Timin uskottomuuden lisäksi käsittelemään omia tunteitaan nuoruudenihastustaan Ryania kohtaan, joka on muuttanut kaupunkiin sekä vasta ilmennyttä raskauttaan.

Kirjan tapahtumapaikkana on Bloomington, jossa Karen ja Tim asuvat sekä Karenin vanhemmat ja sisarukset. Tim on yliopistolla journalismin professori ja Angela asuu yliopiston asuntoloissa, joten yliopistokin on olennainen osa kirjan tapahtumapaikkoja.

Kirjan tapahtuma-aikaa ei kerrota suoraan, mutta kirjan voi sijoittaa nykyaikaan. Kirjassa käsitellään noin yhdeksän kuukauden ajalta tapahtumia. Koska kirjan tapahtuma-aikaa ei mainita, kirja on melko ajaton ja voisin kuvitella sitä luettavan vielä vuosienkin päästä, eikä kirja takkuaisi historiallisuudellaan.

Kirjan teemoja ovat aviorikkomukset ja elämänmuutokset, osittain myös usko Jumalaan. Karenin elämä muuttuu Timin uskottomuuden takia sekä raskauden vuoksi. Elämänmuutosteema jatkuu läpi kirjan ja vielä ihan lopussa on Karenin elämänmullistava tapahtuma. Usko Jumalaan tulee esille henkilöiden ajattelumaailmassa ja siinä, kun he pohtivat omaa uskoaan. Osalla hahmoista usko horjuu, mutta toisilla se pysyy vahvana koko kirjan ajan.

Kirja kerrotaan pääasiassa Karenin näkökulmasta. Kertojana ei kuitenkaan ole Karen vaan ulkopuolinen kaikkitietävä. Näkökulma vaihtelee kuitenkin välillä Timiin, välillä Angelaan tai Karenin sisaruksiin, vanhempiin tai Ryaniin. Pääpaino on kuitenkin Karenin tarinalla. Kirjassa on myös paljon takaumia henkilöiden muistellessa menneisyyttään.

Uskollinen sydän aloittaa Karen Kingsburyn ja Gary Smalleyn kirjasarjan Baxterien perheestä. Asiaan kun tutkin, huomasin, että ilmeisesti sarja koostuu melko itsenäisistä kirjoista. Tämän kirjan päähenkilö oli Karen, kun taas seuraavan kirjan olisi Karenin sisko Ashley. Sarjan kirjoja on suomennettu neljä.

Kirja sijoittuu mielestäni hyvin uskonnolliseen kirjallisuuteen, koska henkilöhahmojen uskonnollisuus tulee vahvasti esille. Uskonnollisuus on taustalla vaikuttamassa asioiden kulkuun, mutta se ei ole kuitenkaan se kirjan pääasia. Kirjan voisi myös luokitella romanttiseksi kirjaksi.

Minulle jäi kirjasta ristiriitaiset tunteet. Toisaalta tykkäsin kirjasta, mutta toisaalta se oli hidastempoinen ja uuvuttava. Yllätyin siitä, miten minua uskonnolliset asiat eivät häirinneet kirjassa. Minulla oli hieman ennakkoluuloja tämän genren kirjallisuutta kohtaan. Kirjassa oli minusta hyvä perhetarina, mutta takaumien vuoksi mielestäni kirja mateli menemään, vaikka ne olivatkin olennainen osa henkilöiden ihmissuhteita. Karenin tarina tuli kerrottua selkeästi, eikä siinä jäänyt lukijalle epäselvyyksiä, toisin kuin Ashleyn kohdalla. Ashley henkilönä kiinnosti minua eniten, koska häneen pystyin samastumaan parhaiten. Hänen menneisyytensä jäi vielä hämärän peittoon, mutta se ehkä selviää Kingsburyn ja Smalleyn seuraavassa kirjassa, Petollisella jäällä.

Lähteet:
http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha3%253Au9c39148b-5302-4cd3-826a-5ad009291c85
http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha3%253Aufb009002-7473-4b73-a13d-9b6bd576d33d
Uskonnollisen kirjallisuuden diat

- Mira K.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta
Teemestarin kirja
Kustantaja: Teos
Julkaistu: 2012
Sivuja: 330 (pokkari)

Teemestarin kirja on Emmi Itärannan esikoisteos. Teos sai alkunsa osana luovan kirjoittamisen maisteriohjelmaa, kun Itäranta opiskeli Kentin yliopistossa Isossa-Britanniassa. Teemestarin kirja julkaistiin Suomessa 2012 ja kirjan käännösoikeudet on myyty neljälletoista kielialueelle.

Teemestarin kirjan päähenkilö on Noria. Hän on 17-vuotias, juuri tullut täysi-ikäiseksi ja valmistuu pian teemestariksi isänsä opissa. Norian paras ystävä on Sanja, joka osaa korjata kaikenlaisia entismaailman teknologiavempeleitä.

Noria asuu äitinsä ja isänsä kanssa pienessä kylässä. Kylän lähettyvillä on Kuusamo sekä Kuolojärvi. Meidän aikamme maarajat on muuttunut aikojen saatossa, kaupunkeja jäänyt veden alle, etelä- ja pohjoisnavan jäätiköt sulaneet, enää ei kunnon talvea ole. Eletään Uuden Qianin aikaa ja sotilashallinto kontrolloi veden jakelua.

Kirjan teemoiksi voisi sanoa ilmastonmuutoksen aiheuttamat uhkat sekä ystävyyden. Kirjassa kuvataan sitä, miten ilmastonmuutos on vaikuttanut ihmisten elämään, esimerkiksi vedenpuute. Ihmiset ovat saaneet vesikiintiöt ja jos vettä on hallussa enemmän kuin kiintiö sallii, on tehnyt vesirikoksen, joka on rangaistava teko. Ystävyys taas tulee esille Norian ja Sanjan välillä eli kuinka Noria luottaa Sanjaan.

Kirja on kirjoitettu Norian näkökulmasta minä-muodossa. Noria aloittaa kertomuksensa hieman ennen valmistumistaan teemestariksi ja käsittelee elämäänsä äidin muutettua pois ja isän kuoltua sen jälkeen kun on kertonut Norialle perhesalaisuuksia. Kirjan edetessä Norialle paljastuu salaisuus, joka ei loppujen lopuksi selviä lukijalle, vaan se jättää kysymyksen jatko-osasta leijumaan ilmaan.

Kirja sijoittuu scifi-genren dystopia-alalajin alle. Kyseessä on kauas tulevaisuuteen sijoittuvasta tarinasta, jonka yhteiskunta, on kokenut ekologisen katastrofin. Teknologia, ja osittain myös luonnontiede, ovat osa kirjan tarinaa.

Olin kuullut paljon hyvää Itärannan kirjasta. Odotukseni olivat korkealla, joten kirja oli pienoinen pettymys, vaikka koinkin lukukokemuksen ihan hyväksi. Mielestäni juonesta puuttui kohokohta, jonka vuoksi kirja oli minusta melko tasapaksu. Kirja ei kuitenkaan ollut huono pieniä puutteita lukuun ottamatta. Scifikirjallisuuteen en ole vielä tutustunut niin paljoa, tämä kirja oli hyvä aloitus siihen. Kirja sisälsi teknologiaa, mutta ei sillä tavalla, että sitä ei olisi ymmärtänyt. Kirjassa ei menty teknisten laitteiden sisälle niin syvällisesti vaan ne olivat kirjassa esillä pintapuolisemmin. Siksi ajattelisin, että Itärannan kirja on helppo lasku tieteiskirjallisuuden pariin.

Lähteet:

http://www.emmiitaranta.com/fi/biography
http://www.emmiitaranta.com/fi/memory-of-water
Scifi-ryhmän diat

- Mira K.

Raymond Chandler: Syvä uni

”Kello oli yhdentoista maissa aamulla, lokakuu puolivälissä, aurinko pilvessä ja vuoren juurella kohoavien kukkuloiden kirkkaus ennusti rankkasadetta. Minulla oli ylläni ruudinsininen puku, tummansininen paita, solmio ja taskunenäliina, mustat mokkakengät sekä mustat villasukat, joissa oli tummansiniset raidat. Olin siisti, puhdas, sileäleukainen ja selvä, ja minusta oli aivan samantekevää tiesikö joku sen vai ei. Olin juuri sellainen kuin hyvinpukeutuneen yksityisetsivän pitääkin olla. Olin lähdössä tapaamaan neljää miljoonaa dollaria.”

Näin tutustumme amerikkalaisen dekkaristin Raymond Chandlerin tunnetuimpaan hahmoon, yksityisetsivä Philip Marloween hänen teoksessaan Syvä Uni. Vuonna 1939 julkaistu Syvä Uni edustaa kovaksikeitettyjen dekkareiden tunnetuimpien teosten kärkikastia ja se löytyykin brittiläisen Crime Writers' Associationin Sata kaikkien aikojen parasta rikosromaania listalta.

Kirja sijoittuu 1930-luvun lopun Etelä-Kaliforniaan ja seuraa karskin ammattimaisen, monessa tulessa taotun yksityisetsivän Philip Marlowen työtä, kun hän ottaa vastaan yksinkertaiselta tuntuvan keikan jäljittää varakkaan, lähes kuolemanpedillä vellovan, kenraali Sternwoodin toisen, nuoremman tyttären kiristäjää. Kiristäjänä toimii päällepäin motiiviton kirjamyyjä Arthur Geiger. Mysteeri alkaa punoutumaan kuitenkin jo toimeksiannon saamisen yhteydessä, kun Marlowe tapaa Sternwoodien perheen vanhemman tyttären, Vivianin ja kettumaisen viekkaan sananvaihdon kautta hänelle raottuu verho rikkinäisen perheen ja Kalifornian alamaailman väliselle yhteydelle. Pian yksityisetsivä löytääkin itsensä kidnappausten ja murhien vyyhdestä, mutta keikka on suoritettava loppuun hinnalla millä hyvänsä. Sellainen mies on Philip Marlowe.

Kalifornian kadut, asunnot ja asukkaat hyppäävät eloon Raymond Chandlerin kirjoituksessa erittäin todentuntuisesti. Tapahtumien ja paikkojen kuvailu tuntuu niin realistiselta, että kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi itse ollut paikanpäällä, eikä miljöön geneerisyys rikosfiktion saralla tuntunut kertaakaan kuluneelta. Miljöön ja tunnelman vahvan kuvailun päälle nousee kuitenkin kirjan hahmot. Syvän unen erottaa perinteisemmästä dekkarikirjallisuudesta sen tapa rakentaa jokaisen hahmon ympärille oma mysteerinsä. Sen sijaan, että lukijaa johdateltaisi suoraan tapahtumasta toiseen selkeää ratkaisua kohti, tuo jokainen uusi kohtaaminen mukanaan tunteen siitä, että heidän taustallaan on jotain enemmän, jokaisella on luurankoja kaapissaan. Tämä luo lukijalle epävarmuuden ilmapiirin, eikä lukija koskaan ole varma siitä kuinka lähellä ratkaisua ollaan tai mikä todellinen mysteeri edes on. Takinkääntöjä voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä.

Raymond Chandler kirjoitti Syvän unen yhdistelemällä aikaisempien novelliensa juonia. Tämä ilmenee selkeästi kirjan juonen pomppivuudessa ja varsinkin päähenkilö Marlowen luonteen ja hänen moraalikoodinsa kehityksessä. Kirjan loppuosaa kohti päähenkilön sisäinen dialogi ja tekojen moralisointi pomppaavat esiin huomattavasti suuremmissa määrin. Philip Marlowe dekkarisarjan esikoisteoksen aseman huomioonottaen tämä ei kuitenkaan riko lukukokemusta millääntavalla haitallisesti.

Kovaksikeitettyjä dekkareita lukemattomalle kirja oli erittäin miellyttävä lukukokemus. Miljöön tuttuus ja niiden yhteneväisyys vähäisten ennakko-odotusteni kanssa auttoivat luomaan helposti lähestyttävän asetelman. Hahmojen monimuotoisuus ja juonen monitasoisuus loivat taas koukun joka piti otteessaan ja sai janoamaan lisää. Tapahtumasta tapahtumaan liikkuva kirjoitustyyli piti lukukokemuksen kevyenä ja hyvin tasapainoisena ja mielestäni Syvä Uni onkin erinomainen suositus kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kovaksikeitettyjen dekkareiden maailmasta.

Lähteet:

http://pastoffences.wordpress.com/the-cwa-top-100/

http://www.detnovel.com/bigsleep.html

Linnunradan käsikirja liftareille

Linnunradan käsikirja liftareille

Douglas Adams
Kustantaja Werner Söderström
Julkaistu 1989
156 sivua
Suomennos Pekka Markkula

Linnunradan käsikirja on Douglas Adamsin esikoisromaani ja ensimmäinen osa viisiosaista trilogiaa. Kyseinen tarina on alun perin ollut BBC:n tuottama radiokuunnelma. Tai näin väittää osa lähteistä. Ja vuosiluvut joita on löytynyt. Toki monet väittävät, että dinosauruksia on ollut. Monille scifi ja komedian ystävälle tutusta kirjasta on tehty kohtalaisen budjetin Hollywoodpläjäys. Minä puolestani tutustun teokseen vasta nyt.

Tarina alkaa kun Arthut Dent heräilee aamulla ja pihalla odottaa puskutraktorikomppania valmiina purkamaan Arthurin talon uuden tien edestä. Hänen ystävänsä Ford Prefect saapuu paikalle ja vie Arthurin pubiin, jossa paljastaa tälle että on muukalainen toiselta planeetalta ja että Maa-planeetan tuhon aika on tullut. Siitä sitten alkaa suuri seikkailu ympäri hyperavaruutta.

Huumoripitoinen tarina parodioi avaruusoopperoita ja scifin peruselementtejä sujuvasti. Adams olisi voinut tuoda tarinansa moniulotteisuuden myös henkilöhahmoihin. Yksiulotteisuus loistaa läsnäolollaan. Edes päähenkilö ei kasva millään tavalla tarinan edetessä. Mutta toisaalta hahmojen yksiulotteisuus on ominaista scifikirjallisuudessa.

Itse käsikirjasta liftareille, siis siitä aparaatista, minulle tuli mieleen Wikipedia. Mieleenpainuvimpana esimerkkinä, Maan määritelmä: ”harmiton”. Teos on vaikuttanut populaarikulttuuriin. Vastauksesta kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta on tullut lähes suositumpi kuin perinteisestä en tiedä-vaihtoehdosta. Vaikka toki sitä siteerataan useimmiten väärään kysymykseen, such as mikä on elämän tarkoitus.

Tematiikaltaan teoksessa liikutaan ihmisyyden äärellä. Kuinka mikään ei riitä. Satiirinen ote toimii. Tämä on yksi niitä teoksia, joka eivät aukea kokonaan kun luet sitä, vaan sitten kun luettua sen alkaa miettimään, että mistä kaikesta siinä olikaan kyse, kasvaa lyhyestä ja juonellisesti ontosta tarinasta keskisuuri filosofinen kala kuivaan avaruuteen.

Lähteet:
Scifi-ryhmän diat
 http://www.douglasadams.eu/en_h2g2_original.php

- Eerik

Ernest Hemingway Totta Aamunkoitteessa

Totta aamunkoitteessa
Ernest Hemingway
Kustantaja  Tammi
Julkaistu 1999
429 s
Suomennos  Kalevi Nyytäjä

Ernest Hemingwaytä (1899-1961) pidetään yleisesti yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä yhdysvaltalaisista kirjailijoista. Hänen kirjallinen tavaramerkkinsä oli selkeä, tiivis, taloudellinen, toisinaan jopa minimaalinen ja lakoninen kirjoitustyylinsä, joka on vaikuttanut moniin myöhempiin kirjailijoihin. Hemingwayltä on julkaistu 10 romaania, joista 3 postuumisti, useita novellikokoelmia sekä 9 ei-fiktiivistä teosta, suurin osa postuumisti. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallispalkinto vuonna 1954. Hemingway osallistui ensimmäiseen maailmansotaan Punaisen Ristin ambulanssikuskina ja toimi sotakirjeenvaihtajana Espanjan sisällissodassa ja toisessa maailmansodassa. Hänen harrastuksiinsa kuuluivat metsästys ja kalastus. Hän oli naimisissa 4 kertaa. Ei siis liene ihme, että hänen kirjojensa pääteemat ovat sota, rakkaus ja villi luonto. Monet hänen romaaneistaan pohjautuvat hänen omiin kokemuksiinsa ja hän käytti usein myös ystäviään ja sukulaisiaan henkilöhahmojensa esikuvina.

Totta aamunkoitteessa on kertomus Hemingwayn ja hänen neljännen vaimonsa Mary Welshin matkasta afrikkaan vuosina 1953-54. Hemingway aloitti matkakuvauksen kirjoittamisen heti palattuaan Kuubaan, jossa hän asui tuohon aikaan, mutta ei koskaan saattanut käsikirjoitusta julkaisukuntoon. Hänen poikansa Patrick sai käsikirjoituksen käsiinsä 1990-luvulla, ja muokkasi ja toimitti tarinan reilusti tiivistettynä romaanimuotoon, ja se julkaistiin lähes 40 vuotta kirjailija kuoleman jälkeen hänen syntymänsä satavuotisjuhlavuonna. Patrick Hemingwayn toimitukselliset ratkaisut johtivat siihen, että romaania on kai pidettävä lähinnä jonkinlaisena "fiktiivisenä muisteluteoksena". Käsikirjoituksen pohjalta on julkaistu myös toinen, pitempi ja hieman toisella tavalla painotettu versio nimellä Under Kilimanjaro (2007).

Kirjan tapahtumapaikkana on safarileiri ja sitä ympäröivä savannimaisema Laitokitokin kaupungin lähistöllä lounaisessa Keniassa Tansanian rajan tuntumassa, missä Hemingway toimi lyhyen aikaa vt. riistahoitajana joulukuussa 1953. Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat Hemingwayn pariskunnan lisäksi leirin pääasiassa paikallisiin kamba ja masai heimoihin kuuluva varsin värikäs henkilökunta, jotkut leiriä ympäröivien kylien ja Laitokitokin asukkaat, erityisesti hemingwayn "heimomorsian" Debba sekä muutamia brittiläisen siirtomaahallinnon paikallisia viranomaisia.

Totta aamukoitteessa käsittelee Hemingwayn toimia riistanhoitajana, hänen suhdettaan paikallisiin, useisiin eri heimoihin, kieliryhmiin ja uskontokuntiin kuuluviin asukkaisiin, erityisesti tietysti hänen kamba"morsiamensa" Debbaan, ja sen vaikutuksia Heminwayden avioliittoon. Myös rouva Hemingwayn lähes pakonomainen tarve kaataa eräs paikallisia asukkaita terrorisoiva leijona on yksi kirjan kantavia teemoja. Tarinan voi myös käsittää laajemmassa mittakaavassa sinänsä hyvinkin mielenkiintoisena ajankuvauksena 1950-luvun Afrikasta siirtomaakauden viimeisinä vuosina juuri ennen itsenäistymisaallon alkua.

Tarina kerrotaan enimmäkseen päähenkilön, eli "Papa" Hemingwayn näkökulmasta, mikä tietenkin aiheuttaa sen, että tarinan tapahtumat nähdään hyvinkin vahvasti länsimaalaisten, ja vielä enemmän kirjailija/päähenkilön henkilökohtaisten, nykyisin jo useimmiten vanhanaikaisiksi miellettyjen asenteiden ja tapakulttuurin sävyttäminä, mutta paikoitellen kirjailija pystyy kuvaamaan asioita ja tapahtumia yllättävänkin hyvin myös afrikkalaisten näkökulmasta. Tarina etenee aikajärjestyksessä ja tyyli on hyvin tyypillistä Hemingwaytä, selkeää ja tiivistä tekstiä sekä napakkaa dialogia. Toisinaan lipsahdetaan juonellisesti sivuraiteille, kun päähenkilö pohdiskelee kirjallisuuden luonnetta tai muistelee vanhoja kirjailijaystäviään, tai aiheesta käydään pitkiä keskusteluja, mutta myös tämä piirre kuuluu varsin tyypillisesti Hemingwayn tuotantoon.

Totta aamunkoittoon on joiltakin osin tyypillinen eräkirja siinä mielessä, että siinä varsin paljon kirjan sisällöstä kuluu metsästyksen, saalin perässä liikkumisen ja luonnon kuvaukseen. Toisaalta kirjassa kuvaillaan varsin laajasti myös siirtomaavalta-ajan afrikan oloja ja valtaapitävien eurooppalaisten ja eri heimoista koostuvien alkuasukkaiden keskinäisiä sosiaalisia suhteita, joten sitä voitaisiin yhtä hyvin pitää yhteiskuntakuvauksena tai matkakuvauksena.

Mikään suuri lukuelämys Totta aamunkoitteessa ei itselleni ollut. Ei tosin mikään valtava pettymyskään. Mielestäni kirja sijoituu Hemingwayn tuotannon huonompaan päähän, mutta huono Hemingway on silti keskitasoa huomattavasti parempaa kirjallisuutta. Jos joku haluaa tai joutuu Hemingwayta lukemaan, suosittelen tämän sijasta miehen sotaromaaneja Jäähyväiset aseille tai Kenelle kellot soivat. Tai jos eräseikkailut kiinnostavat, lukekaa mieluummin hepun toinen afrikka opus Afrikan taivaan alla, joka kertoo kirjailijan ensimmäisistä safarikokemuksista 1930-luvulla, tai vielä mieluummin äijän pistämätön mestariteos Vanhus ja meri.

Lähteet:
Eräkirjaryhmän diaesitys
Wikipedia: Ernest Hemingway

Nainen järvessä

Nainen järvessä
Raymond Chandler
n. 264 s.
Englanninkielinen alkuteos vuonna 1943
http://home.comcast.net/~mossrobert/html/works/novels.html

Raymond Chandler oli yhdysvaltalainen kirjailja, joka kirjoitti rikosromaaneja ja erityisesti kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta. Nainen järvessä
ilmestyi jo vuonna 1943 ja oli tuotannossa keskimmäisiä kirjoja.Kirja kuuluu SAPO-sarjaan, jossa on useita dekkareita. Kirjojen juonia on arvostelu sekaviksi, koska kirjailija pitää erilaisten yksityiskohtien kuvailusta.

Yksityisetsivä Philip Marlowe palkataan etsimään kadonnutta naista vuoristoon ja hän löytääkin pian pari ruumista. Alkuasetelma on hyvin perinteinen dekkareille ja tapahtumat ja juonenkäänteet ovat hyvin tavanomaisia kovaksikeitetyissä dekkareissa. Päähahmo on perinteinen yksityisetsivä, joka
sotkeutuu erilaisiin tilanteisiin uteliaisuutensa vuoksi. Kerronta on hyvin kuvailevaa ja yksityiskohtia jaellaan lukijan silmille jatkuvasti.

Useita dekkareita lukeneelle kirja ei tarjoa mitään maata mullistavaa, vaan on juuri hyvin perinteistä luettavaa. Kirja on hieman hidaslukuinen, mutta siinä tapahtuu juuri riittävästi, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Ihmisten kanssa jutellaan ja etsitään johtolankoja. Yksityiskohtainen kuvailu takaa tietynlaisen tunnelman luomisen ja antaa lukijalle hyvän käsityksen vuoriston maisemista ja tapahtumista. Jos etsii perinteistä dekkaria, on tämä turvallinen vaihtoehto. Se ei nostata suuria tunteita, mutta antaa sen mitä siltä voi odottaa eli ruumiita ja tutkimista.