Jon Krakauer: Erämaan armoille

Syyskuun 6. päivänä 1992, Alaskan erämaassa olevasta hylätystä bussista löytyy nuoren miehen ruumis. Erikoisen tapauksesta teki se, että miehen henkilöllisyydestä ei kenelläkään ollut mitään tietoa. Pitkällisen selvitystyön tuloksena saatiin viimein selville miehen henkilöllisyys, kalifornialainen, 24-vuotias Christopher McCandless.  Miehen omaisten mukaan, Chris oli ollut teillä tietämättömillä jo kolmen vuoden ajan. Ruumiin luota löydettiin useita päiväkirjamerkintöjä, joiden pohjalta monet alkoivat tutkia, mikä sai nuoren miehen vetäytymään Alaskan erämaahan kaiken sivilisaation ulkopuolelle. Tapauksesta lehtijutun kirjoittanut toimittaja Jon Krakauer kiinnostui tapauksesta niin paljon, että hän päätti selvittää, mitä tuohon kolmen vuoden ajanjaksoon kaiken kaikkiaan sisältyi ja mikä lopulta johti Chris McCandlessin kuolemaan. 

Keskeisin henkilö kirjassa on Chris McCandless. Chris syntyi varakkaaseen perheeseen ja oli yksi koulunsa menestyneimmistä oppilaista. Kuitenkin mies janosi eräänlaista vapauden tunnetta ja tunsi siten vanhempiensa kurinpidon ja odotukset liian ahdistavina. McCandless ihannoi yksinkertaista elämää, luontoa ja jonkinlaista erakoitumista. Erakkoluonteestaan huolimatta, Chris ei ollut epäsosiaalinen vaan hänellä oli paljon kavereita. Mies halveksi niin kutsuttua urautumista tiettyihin normeihin, joten hän päätti lähteä elämänsä seikkailuun, mukanaan vain välttämättömimmät tarvikkeensa. Hän halusi elää luonnon armoilla.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat moniin Yhdysvaltojen osavaltioihin, jossa Chris vieraili matkallaan. Noissa paikoissa McCandless tutustui moniin ihmisiin, jotka vieräilevat kirjassa merkittävissä sivuosissa. Haastattelemalla näitä henkilöitä, Jon Krakauer sai jonkinlaisen käsityksen Chris McCandlessin mielenliikkeistä ja elämänfilosofiasta. Kirja on kerronnaltaan kuin pitkä artikkeli. Kieli on hyvin kuvailevaa, mutta ei kuitenkaan pitkäveteistä. Krakauer osaa kuljettaa lukijaa mukanaan ja vaikka kirjassa on paljon takautumia, on tarina kirjoitettu todella selkeäksi. Kirjan teemoina voidaan pitää mm. itsetuntemusta ja onnellisuuden tavoittelua. Kirjan lopussa siteerataan Chris McCandlessia:" Ihminen on onnellisimmillaan voidessaan jakaa onnensa muiden ihmisten kanssa." Tämän hän joutui valitettavasti oppimaan kantapään kautta. 

  

Jon Krakauer on yhdysvaltalainen kirjailija ja vuorikiipeilijä, jonka teosten aiheet käsittelevät pitkälti luontoa ja ulkoilmaelämää. Etenkin vuorikiipeily on Krakauerin kirjoissa tärkeässä osassa. McCandlessin tarina kiinnosti Krakaueria senkin takia, että hän osasi samaistua nuoren miehen kokemuksiin, koska oli nuorempana kokenut samanlaista tarvetta selviytyä luonnossa omin neuvoin. 

Lukukokemuksena kirja oli mainio. Minulla oli kirjaa kohtaan etukäteen vähän nihkeä suhtautuminen, koska olen nähnyt kyseisestä tarinasta tehdyn elokuvan, joka ei erityisemmin vakuuttanut. Kirja oli kuitenkin yllättävästi parempi kuin elokuva ja nautin lukemisesta. Kirja sopii hyvin eräkirjallisuuden genreen monien yksityiskohtaisten luontokuvaustensa takia.  Eräkirjallisuudelle tyypillisiä piirteitä kuten metsästys, poistuminen sivilisaatiosta luonnon vapauteen ja henkinen siirtyminen tilasta toiseen, ovat kirjan keskeisimpiä piirteitä.

Lähteet: 

Krakauer, Jon. 1996. Erämaan armoille. Suomentaja Liisa Paakkanen. Juva: WS Bookwell Oy

– Sanna S.

Onnellisesti eksyksissä, Veera Vaahtera

Onnellisesti eksyksissä

Veera Vaahtera

2012, 272 s.

30 vuotta lähestyy uhkaavasti! Opinnot ja elämä junnaa paikallaan ja keskittymiskyky olennaiseen on olematonta. Tänään on aikomus tehdä kaikki velvoittavat tehtävät, mutta illalla on helppo huomata päivän menneen siinä, kun huomasi tarvitsevansa uuden kuvan facebookkiin ja joutuvansa
menemään puistoon ottamaan uutta valokuvaa itsestään. Alkaa olla liian vanha asumaan soluasunnossa, mutta ei ymmärrä yhtiövastikkeista tai putkiremonteista mitään! Suurimmalla osalla tutuista on perhe, omakotitalo ja vakituinen työpaikka. Ja miten voi keskittyä olennaiseen, kun
pään sekoittaa romantiikan kaipuu, kuulostaako yhtään tutulta ?!

Kirjan päähenkilönä on 27-vuotias Emma Aaltonen, joka tuntuu hyvinkin tutulta henkilöltä. 27-vuotias on siinä mielessä mielenkiintoinen ikä, että monella alkaa tulla elämään kiireen tuntua ja olisi silloin korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni ja olla aikuinen ? Mieli on kuitenkin
vielä nuori ja ei ole valmis aloittamaan kokonaan matkaa aikuisuuteen. Vielä olisi muutama vuosi aikaa nauttia nuoruudestaan, ennen kuin alkaa urautua ja pääsee  työelämään. Tilanne on varmasti monelle alle 30-vuotiaalle tuttu ja Emmaan on hahmona helppo samaistua.

Kirjan kerronta on kevyttä, humoristista ja positiivista ja siinä kerrotaan se mikä on oleellista. Juonessa keskitytään Emman arjen pieniin tavallisiin päivän tapahtumiin koomisuuden ja realistisuuden avulla. Kirjassa on myös romantiikkaa, mutta se on vain lisämauste, eikä romantiikkaa liioitella tuputeta liikaa. Kirja kuuluu hyvin chick-lit genreen, koska siinä on itsenäinen nuori nainen, joka haaveilee romantiikasta, mutta tulee hyvin toimeen omillaan.

Veera Vaahtera eli Pauliina Vanhatalo on kirjoittanut kaksi romanttista kirjaa alter egonsa turvin. Hän on kirjoittanut 4 romaaniaan Vanhatalon nimellään.

Kirja oli yllättävän hyvä ja erittäin osuva teemaltaan ja aiheiltaan juuri itselle tässä elämäntilanteessa. Kirja ei välttämättä enää vanhempana ole niin ajankohtainen, kun mitä se on juuri tällä hetkellä. Kirjaa oli myös äärettömän miellyttävä lukea, jo pelkästään sen hyvän painoasun,
paperin laadun ja tekstinasettelun vuoksi. Tätä kirjaa voin suositella erityisesti kaikille 25-33 vuotiaille opiskelijoille.

https://kirja.elisa.fi/ekirja/onnellisesti-eksyksissa

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kurt Vonnegut
Teurastamo 5
Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 1970 (alkuteos 1969)
Sivuja: 189

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on kirja Dresdenin pommituksesta toisessa maailmansodassa. Tarina kerrotaan epäkronologisessa järjestyksessä välillä myös selville sivuraiteille hyppien. Kirja käsittelee enimmäkseen päähenkilön, Billy Pilgrimin, elämää ja sotakokemuksia, mutta välillä kerrotaan tarkasti myös muista ihmisistä. Paikoin koko ihmiskuntaa käsitellään ulkopuolisen silmin tähdistä tulleiden muukalaisten välityksellä.

Kirjan loppu kerrotaan heti alussa, joten kovin kauaa ei tarvitse rikottua kronologiaa hakea. Jotkin kirjan luvut ovat melko pitkiä, mutta ne on lyhyempien lailla jaettu lyhyisiin osiin, joiden välillä aika tai paikka saattaa vaihtua. Kerrontatapa ja asettelu luo mielestäni mielenkiintoisen tunnelman. Elämän hetkellisyys tuntuu olevan vahvasti läsnä. Suurten asioiden pienuus ja pienten asioiden suuruus tulee ilmi, kun muissa yhteyksissä kenties eriarvoisina pidetyt tapahtumat esitetään peräjälkeen samalla tavalla.

Hyppivästä kronologiasta huolimatta kerrontatyyli onkin melko konstailematon. Asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Kuolema on kuolemaa, elämä elämää ja tähtien väliset ystävyyssuhteet ovat monimutkaisia.

Teurastamo 5 ei ole ”puhdasoppinen” sotakirja, sillä se on samalla myös tieteiskirja. Toisaalta se sisältää myös satiirisia piirteitä. Vaikka kirjassa tapahtuukin paljon kaikenlaista myös sotaan liittymätöntä, sodanvastaisuus on vahvasti läsnä. Toisaalta myös sotakuvauksessa korostuvat eri asiat kuin toisesta maailmansodasta puhuttaessa yleensä. Esimerkiksi brittiläisillä sotavangeilla on leirillään lokoisatkin oltavat ja he ovat etääntyneet sodan todellisuudesta siinä määrin, etteivät enää ymmärrä liittolaistensa tilannetta.

Kurt Vonnegut syntyi vuonna 1922 ja kuoli vuonna 2007. Hän joutui itsekin sotavangiksi Ardennien taistelussa ja oli todistamassa Dresdenin pommitusta (hän myös vilahtaa itse postmodernisti mukana kirjassa). Sodasta palattuaan hän opiskeli antropologiaa ja työskenteli sen jälkeen General Electricissä. Kirjallisen uransa hän aloitti kirjoittamalla tieteisromaaneja. Myöhemmin hän kirjoitti mustan huumorin täyteisiä ajankuvauksia, joiden ansiosta hän nousi kulttihahmoksi. Teurastamo 5 oli hänen läpimurtoromaaninsa.

Vaikka Teurastamo 5:n aiheena on ilmiselvästi sota, se ei kuitenkaan tuntunut minusta ollenkaan sotakirjalta. Olen tottunut mieltämään sotakirjan ennemminkin johonkin poteroonkaivautumiskuvaukseksi, jossa luodit viuhuvat ja vihollinen on lähellä. Tästä poiketen Pilgrim onkin alussa eksynyt joukoistaan ja vaeltelee sinne tänne. Todentuntu tulee toiminnan sijaan enimmäkseen pikku yksityiskohdista, kuten sotilaitten varusteiden huonosta kunnosta ja heidän vuorovaikutuksestaan.

-Kehlo

Kari Hotakainen: Klassikko

Kari Hotakainen
Klassikko

Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 1997
Sivuja: 411

Kari Hotakainen (s. 1957) on Porista kotoisin oleva Finlandia-palkittu kirjailija, ja varmasti maamme parhaiten tunnettuja kirjailijoita. Hotakainen tunnetaan aktiivisena kirjailijana jonka teoksia on käännetty lukuisille kielille. Hotakainen on julkaissut lukusia teoksia, joista tunnetuin on varmasti vuonna 2002 julkaistu romaani Juoksuhaudantie.

Klassikko kertoo Kari Hotakainen nimisestä kirjailijasta, ja hänen autoseikkailuistaan. Kari Hotakainen onkin kirjan selkeästi keskeisin henkilö, ja muiden hahmojen merkitys onkin selkeästi vähäisempi. Vaikka Klassikosta näkeekin usein puhuttavan autokirjana, ei se sitä ole liiallisissa määrin. Itse pitäisinkin Klassikkoa ennemminkin autofiktiossa teoksena, jossa Hotakainen hieman pilkkaa itseään ja työtään.

Kirja on jaettu kolmeen selkeään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kertovat tarinaa, ja keskimmäinen sisältää Hotakaisen päiväkirjamerkintöjä.

Kun autofiktion kirjalistaan ilmestyi kirja Klassikko, ensimmäinen reaktioni oli ”Jessus, ei enää koskaan.”. Päädyin viimevuonna kyseisen kirjan lukemaan erästä kurssia varten ja silloin minun ja Klassikon yhteiselämä ei ollut kovin ruusuista. Päätin kuitenkin antaa kirjalle toisen mahdollisuuden, vaikkakin suuri osasyy siihen oli että Klassikko minulla sattui olemaan tallella viime lukukerrasta kun sen silloin äidiltäni lainasin.

Näin toisenkaan lukukerran jälkeen, ei minun ja Klassikon suhde erityisemmin parantunut. En ole yleisesti Hotakaisen tuotannon suurimpia ystäviä, vaikka poikkeuksia tässäkin löytyy. Poikkeus Klassikko on myös tässä siltä kantilta, että en pitänyt siitä juuri ollenkaan. Hotakaiselle tavallinen loistava kielenkäyttö ei jostain syystä pääse Klassikossa oikeuksiinsa, ja koko teoksen rytmitys tuntuu minusta oudolta.

Kuten mainitsin, kirja on jaettu kolmeen osaan, joista keskimmäinen päiväkirjaosuus vaikeuttaa teoksen lukua huomattavasti. Vaikka tämä päiväkirjaosuus onkin autofiktiota parhaimmillaan, on minun pakko myöntää, että luettavana se ei vain ollut mukavaa. Koko osuus tuntui pitkäveteiseltä, eikä pystynyt pitämään kiinnostustani yllä, vaikka kuinka yritin. Tämä osuus on mielestäni myös aivan turhan pitkä, ja kun sain osuuden viimein luettua, en muistanut siitä paljoakaan koska lopulta olin vain alkanut selailemaan sivuja satunnaisesti.

Genrejen osalta, Klassikko oli kyllä oikein sijoitettuna autofiktioon. Etenkin päiväkirjaosuudessa on hankalaa erottaa kirjailija Kari Hotakainen ja kirjan hahmo Kari Hotakainen toisistaan, koska tämä osuus tuntuu usein todellisen päiväkirjan lukemiselta. Toisaalta tässä on myös mukana tapahtumia ja asioita jotka tuntuvat selkeästi epätosilta.

Klassikko oli siis hyvin genreään edustava teos, mutta ainakin minulle henkilökohtaisesti lukukokemuksena huono. Olen kuullut monien kuitenkin nauttivat teoksesta, joten neuvoisinkin siitä kiinnostuneina lukemaan sen ja katsomaan kiinnostaako se itseä!

Mari Haavisto

Lähteet:

http://www.siltalapublishing.fi/fi/kirjailijat/kari-hotakainen

Autofiktio- ryhmän diat

Sonja Kinnunen
Jääsielu

Texthouse, 2013

304 sivua

Takasivun teksti.

“Kuningas pelkää henkensä puolesta. Jääsieluksi kutsuttu murhaaja on tappanut jo satoja ihmisiä, aina miehiä. Kuninkaalla on syytäkin uskoa Jääsielun julmiin aikeisiin, koska se on hänen omaa lihaa ja vertaan. Taitavin palkkamurhaajista on Sebastian Eckhel. Hänen tarvitsisi vain etsiä kaltaisensa, toinen tunteeton tappaja, ja työntää miekka hänen sydämeensä muhkeaa palkkiota vastaan. Tehtävä kuulostaa helpolta, Jääsieluksi sopivia ehdokkaita ei ole kuin kourallinen. Mutta tehtävän suorittamista vaikeuttaa se, että Sebastianin oma sielu ei ole jäätä...

Jääsielun uskomattoman koukuttavan tarinan tekee vielä uskomattomammaksi se, että keravalainen Sonja Kinnunen on kirjoittanut sen vain 15-vuotiaana. Hän vie lukijan keskiajalle Hallstattin kylään ja maalaa niin todentuntuisen kuvan Rennereiden majatalosta, käsityöläisistä, kalastajista, metsässä asuvasta parantajasta ja kauniista Viennasta, että lukijan on pakko liittyä Sebastianin seuraan etsimään todellista Jääsielua.”

Takakansi lupaa enemmän kuin antaa. Ehkä kalastajakylän kuvaaminen oli todentuntuista, mutta ei siinä mitään fantasiaa ollut. Luin kirjan nyt toista kertaa. Ensimmäisellä kerralla kirja jäi kesken, en vain pitänyt kerronnan tyylistä. Nyt luin kirjan toisen kerran. Ja sama tunne oli edelleen.

Kerronta on minä-muodossa. Palkkamurhaaja Sebastian Eckhel kertoo, kuinka on murhannut monia henkilöitä rahaa vastaan. Apunaan hänellä on kiltinoloinen ystävänsä Fabian. Kirjassa eletään keskiaikaa, jolloin oli noitavainot voimissaan.

Jääsielu on luokiteltu fantasiaksi. En vain hyvällä tahdollakaan näe siinä fantasian elementtejä. Ainoat löyhästi fantasiaan viittaavat elementit olivat kuviteltu kylä, noita, jokin henkilölle langetettu kirous, muutama eläin, mitkä tuntuivat ymmärtävän ihmistä. Ja outo metsä, missä kasvaa hallusinaatioita aiheuttavia kasveja. (Niitähän kasvaa ihan oikeassa elämässäkin.) Siinä ne. Jos tarinassa on kuningas, kirottu perijä, palkkamurhaaja, murhia ja verta, ei se tee kirjasta fantasiakirjaa. Kirjan juoni olisi kyllä antanut kirjailijalle mahdollisuuden ujuttaa tarinaan enemmän fantasian elementtejä. Romantiikkaa oli sopivasti sekoittamassa juonikuvioita.

Kerronta oli kuvailevaa, ja kaunistakin. esim. s. 58 "Tyyneys. Jos meri on tyyni ja hiljainen, se on vain unten mailla ennen heräämistään ja alkaa pian raivota suutuspäissään. Tyyni ihminen on yhtä vaarallinen ja petollinen kuin meretkin. Hän kätkee kaiken sisäänsä, ja kun on tapahtunut jotain, on jo liian myöhäistä reagoida."  

Jatkoa seuraa kirjassa Tulisielu, 2104

Virpi Havina

Lähteet: fantasia ryhmän diat

 

Mia Vänskä

Saattaja

Atena 2011
308 sivua

Muu tuotanto:

Musta kuu 2012

Valkoinen aura 2014

Mia Vänskä (s. 1972) on valmistunut Tampereen yliopistosta pääaineenaan englantilainen filologia. Hän työskentelee IT-alalla ja kirjoittaa työkseen teknistä dokumentaatiota. Kotoisin Vänskä on Keski-Suomesta, mutta nykyisin asuu Espoossa.

Saattaja sai hyvän vastaanoton ja voitti Helsingin kaupunginkirjaston 12-osumaa tunnustuspalkinnon. Raati perusteli valintaa seuraavasti: 

"Mia Vänskän Saattaja yhdistää saumattomasti tämän päivän suomalaisarjen ja toisen todellisuuden fantasiamaailman luoden tarinasta sekä realistisen painostavan että selkäpiitä värisyttävän. Saattaja kertoo sujuvasti ja vähäeleisesti myös parisuhteen vaikeudesta, oman itsensä löytämisestä sekä vastuun kantamisen haasteista. Vänskä nivoo herkullisesti yhteen Liljan, romaanin nuoren päähenkilön, elämän käännekohdat, eron ja muuton lapsuuden maisemiin sekä ikiaikaisen kuoleman myyttimaailman. Fantasiamaailma huokuu kylmää ja kosteaa ahdistusta romaanin jokaiselta sivulta, vanhan rintamamiestalon jokaisesta narahduksesta ja elävästä luontokuvauksesta. Kauhun aineksista Vänskän käsissä syntyy keitos,joka piinaa loppuun saakka. Saattaja lyö mennen tullen laudalta monet kansainväliset kauhukirjallisuuden listaykkköset."

Vänskä saa inspiraationsa yliluonnollisista kertomuksista. Hän asui lapsuutensa ja nuoruutensa rintamamiestalossa, jossa oli pelottava kellari. Samanlaiseen ympäristöön sijoittuu myös tämä esikoisteos.

Kirjan tarina alkaa, kun Lilja kyllästyy uskottomaan mieheensä ja muuttaa entiseen kotitaloonsa. Pian alkaa tapahtumaan outoja. Kellarin valot räpsyvät ja keskelle lattiaa ilmestyy tyhjästä lätäkkö. Kummallisia kuolemantapauksia sattuu ympäri kylää ja Lilja muistaa myös lapsuudestaan vastaavia tapahtumia. Liljan äiti löytyy kotitalon kellarista koomaan vajonneena. Tämän jälkeen Lilja tajuaa pikkuhiljaa, että hänellä erityislaatuinen kyky, jota hänen odotetaan käyttävän.

“Tähän maailmaan syntyy joskus heikkoja kohtia, joista eksyneet sielut pääsevät harhailemaan elävien maailmaan. Kun ne kohtaavat ihmisiä, ne aistivat näiden elinvoiman ja pyrkivät kohti valoa. Sinun täytyy saattaa eksyneet toiselle puolelle."

Lilja ei halua myöntää omaavansa tätä kykyä ja yrittää jättää sen huomioimatta. Mutta kun hänen ystävänsä Kristiina kohtaa eksyneen ja joutuu pulaan, on Liljan otettava kykynsä käyttöön ja lähdettävä pelastamaan ystäväänsä eksyneiden maailmasta.

Tapahtumat kirjassa etenevät verkkaisesti, piinaavan verkkaisesti. Kauhun tunnelmaa kiristetään vähitellen, välillä kerrontaan tuodaan “tavallisia” asioita, jotta lukija saa hengähtää ja pureskella lukemaansa. Pilkahtaapa mukana hieman romantiikkaakin. Toisinaan teki mieli antaa potku päähenkilön takalistoon, sen verran vastahakoisesti hän teki päätöksiä.

Jonkin verran lukemisnautintoa häiritsi juuri tuo alun hidas eteneminen, luen mieluummin vauhdikkaampia kirjoja. Oliko syy kauhun elementeissä, mm. vainajissa, jotka valtaavat elävien kehot ja synkkä virta, missä vaanii paha, mutta sitkeästi luin kirjaa eteenpäin. Ja kyllä se kannatti. Kirja oli lukemisen arvoinen, tosin tuskin syöksyn lukemaan Vänskän muita kirjoja. Saattaja oli ilmestyessään harvinainen, Suomessa ei paljon naiskirjailijoilta julkaista kauhukirjallisuutta.

Virpi Havina

Lähteet: Atena - Mia Vänskä

Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen

Sinuhe egyptiläinen ilmestyi vuonna 1945 ja siitä tuli nopeasti kansainvälinen menestys. Se on käännetty 40 kielelle. Romaani on historiallinen 800-sivua laaja romaani, jonka lukeminen vei monta päivää. Teos on kuitenkin jännittävä ja mukaansatempaiseva että sitä mielellään luki.

Päähenkilö on Sinuhe, joka on orpolapsi ja opiskelee lääkäriksi. Kohtalo on kuitenkin varannut Sinuhen osaksi maailman matkamisen ja näin sain seurata Sinuhen elämää siitä asti, että hän tuli vastasyntyneenä kaislaveneessä alas Niiliä aina katkeraan loppuun asti, jolloin iäkäs Sinuhe käy läpi lyhyitä onnen hetkiä ja monia pettymyksiä. Romaanin tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Egyptiin, faaraon Ekhnatonin valtakauden aikoihin. Sinuhe matkustaa Syyriassa, Babylonissa ja heettien keskuudessa.

Minua kiehtoo se, että tarina on moniuloitteinen ja täysin ajaton. Luen sitä mielelläni melkein 60 vuotta myöhemmin ja yhtäläisyyksiä löytyy tämän päivän yhteiskuntaan, vaikka tarinan kertomusaika on 1390-1335 e kr. Waltari on tavoittanut tuo aikakauden värin ja rikkauden ja tehnyt sen yhtä todelliseksi kuin tämän hetken maailman. Kirjassa pohditaan yhteiskuntajärjestelmiä, kuninkaan ja orjan eroa ja yhtäläisyyttä sekä faaraon jumalallisuutta. Mietitään ihmisen julmuutta, sitä miten valta panee ihmisen pään pyörälle, hyvänä luonteenpiirteinä pidetään nöyryyttä ja kiitollisuutta. Kyseenalaistetaan yhteiskunnan vääryyksiä ja nostetaan esille ajatus demokratiasta hyvänä piirteenä, mutta siihen tulee kuulua hyvä järjestys.

Monissa paikoissa liikkuva Sinuhe kokeilee monia ammatteja, halveksitusta ruumiinpesijästä arvostettuun lääkäriin. Romaani kuvaa eri kansankerrosten ja ammattien edustajien elämää ja tapoja faaraoiden aikana. Teos on historiallisten yksityiskohtien suhteen erittäin tarkka. Oli kiinnostavaa lukea Sinuhen matkoista ja kuvitella minkälaista on voinut olla eri maissa ja miten he liittyivät toisiinsa. Kirja toimi historiallisena matkakertomuksena hyvin, vaikka luin että kaikkea ei tule uskoa, koska osa on fiktiivistä tai poimittu jostain toisesta ajankohdasta. Esimerkiksi ei lapsia lähetetty kaislaveneessä jokea alas kuten kirjassa todettiin. Kiinnostavaa on, että on nähty kirjassa kuvatuissa heettiläisissä ja erityisesti heidän keskuudessaan vallitsevassa kurissa ja järjestyksessä sekä velttojen kansojen halveksimisessa ja alistamisessa yhtäläisyyksiä natsi-Saksaan.

Suosittelen ehdottomasti teoksen lukemista. Se vaatii hiukan kärsivällisyyttä, mutta olen iloinen, että valitsin juuri tämän kirjan. Siinä on paljon elämän viisautta, se on rikkaasti väritetty ja tiivisti kudottu ja Waltarilla on mahtava kertomataito. Sinuhe egyptiläinen on aivan loistava historiallinen romaani.