Marja Björk - Poika

Marja Björkin neljäs, vuonna 2013 julkaistu romaani on tositapahtumiin perustuva, koskettava tarina perheen ja rakkauden merkityksestä sekä tytöstä mieheksi kasvamisesta. Teos pohjautuu Björkin oman pojan kokemuksiin ja tuntemuksiin.


Kaikki aina kaupan myyjistä opettajiin kohtelevat nuorta Makkea, syntymänimeltään Marionia, tyttönä vaikka hän tuntee ja tietää olevansa poika. Hän on vankina kehossa joka tuntuu väärältä. Muutenkin nuoren elämä on varsin tavanomaisesta poikkeavaa. Isä on kuollut mystisesti Maken ollessa aivan pieni, ja äiti on mennyt uusiin naimisiin sikarikkaan, mutta rennon ja luotettavan ruotsalaismiehen kanssa. Isoveli nälvii Makkea vähän väliä ja käskee tätä käyttäytymään ”kuin muutkin tytöt”, mutta oikein tiukoissa paikoissa veli kyllä puolustaa Makkea keinolla millä hyvänsä.

Vaikka perheellä on ajoittain vaikeaa, he pitävät silti toistensa puolia niin hyvässä kuin pahassakin.

Murrosiän myötä Makkea hämmentää entistäkin vieraammaksi ja ahdistavammaksi muuttuva keho. Rinnat kasvavat ja kuukautiset alkavat, vaikka muilla pojilla ei tietenkään niin käy. Orastavat tunteet tyttöjä kohtaan aiheuttavat hämmennystä niin Makessa itsessään kuin hänen lähipiirissäänkin. Opettajakin väittää, ettei Makke vain voi lähettää rakkauskirjeitä tytöille, koska ”on itsekin tyttö”.

Ahdistuksen ja kehodysforian vain kasvaessa Maken on tehtävä päätöksiä koskien hänen loppuelämäänsä. Hänen täytyy selvittää, kuka hän pohjimmiltaan on ja minkälaiseksi ihmiseksi hän haluaa tulla. Hänen on myös päätettävä ketkä hän haluaa päästää lähelleen, osaksi elämäänsä. Lisäksi kaikki Maken isän kuolemaan liittyvät epäselvyydet on vielä ratkaistava, jotta Makke pääsee kasvamaan ehjäksi ja hyvinvoivaksi nuoreksi mieheksi.


Marja Björk kertoo riipaisevan kivuliaasta aiheesta sopivalla huumorin ja vakavuuden sekoituksella. Asiat kerrotaan niin kuin ne Maken kohdalla menevät, eikä mitään kaunistella turhaan, mutta asioiden kauniita ja hyviäkin puolia muistetaan mainita. Riipaisevuudestaan huolimatta Poika on koskettava, sydäntä lämmittävä ja rohkaiseva nuoren miehen kasvutarina, johon on helppo samaistua.

Ainakin itselläni oli vaikeuksia laskea kirjaa käsistäni. Sitä vain huomasi lukevansa, koska halusi tietää mitä Maken elämässä seuraavaksi tapahtuu. Sujuvan kerronnan ja mielenkiintoisten, persoonallisten henkilöhahmojen ansiosta luin kirjan kevyesti yhdessä illassa.

H.P. Lovecraft - Charles Dexter Wardin tapaus

Charles Dexter Wardin tapaus
H.P. Lovecraft
Jalava
2002
155 s.
Kääntäjä Ilkka Äärelä

Tämä teos kiteyttää sen, mistä Lovecraftilaisessa kauhussa on kyse. Tarinaa lukiessa alkaa ahdistaa, mutta kesken jättäminen on erittäin hankalaa. Tämä tarina alkaa siitä, että Charles Dexter Ward -niminen mies on mielisairaalassa ja sitä lähdetään selvittämään, että minkä takia. Teoksessa kerrotaan kuinka Charlesia kiehtoo mennyt aika ja mytologiat ja kun hän saa tietää, että hänen ties kuinka monennessa sukupolvessa ollut isoisänsä on ollut pelätty ja historian kirjoista pois pyyhitty henkilö, alkaa Charles tutkimaan tämän kohtaloa. Kuten monet muut Lovecraftin teokset, myös tämä käsittelee Cthulhu-mytologiaa, josta on joidenkin lähteiden mukaan tehty jenkeissä tehty jo virallinen uskonto. Itse olen hiukan skeptinen tuota kohtaan, sillä siitä en juuri nyt löydä mitään kunnon lähdettä.

Tematiikkana on jumalan leikkiminen ja ikuisen elämän tavoittelu. Keinoina alkemia ja yliluonnollisuus. Lovecraftin kauhu on siitä mielenkiintoista, että pelättäviä kohteita ei juurikaan kuvailla, vaan lukija muodostaa hirviön kuvan itse. Verimässäily on jätetty pois. Alkemiaa sen sijaan on runsaasti ja tarkkaa kuvailua Providencesta. Myös yksi seikka erottaa Lovecraftin monista muista kauhun edustajista. Kristinuskon Jumalaa ei rienata tai muutenkaan edes mainita. Hänen kirjallisuudessaan vallitsee kaaos. Myöhemmin, kun Lovecraftinen tyylisuunta sai muita kirjoittajia itsensä mestarin lisäksi, toi August Derleth mukaan hyvän ja pahan välisen taistelun ja siinä kohtaa kuoli alkuperäisen Cthulhu-mytologian idea.

Charles Dexter Wardin tapauksessa on kyse vielä täysipäiväisestä kaaoksesta. Mielestäni Lovecraftin terävimpiä ja pisimpiä teoksia liittyen hänen itse luomaansa kulttikauhutyylisuuntaan. Henkilöhahmojen kehitys on tasapainossa. Kirjoitustyyli on vanhahtavaa, mutta toki on muistettava, että teos on kirjoitettu vuonna 1927. Suomennos on tehty vuonna 2002 ja se on kehno. Muistaakseni kääntäjä Ilkka Äärelä on saanut ennenkin nauruni päällensä erittäin kehnosti käännettyjen teosten suhteen. Eritoten Clive Barkerin teokset ovat joutuneet hänen uhreikseen.

Suosittelen Charles Dexter Wardin tapausta kaikille perinteisen kauhun, psykologisen kauhun, nykykauhun, trillerin, dekkarin ja oikeastaan ylipäätään kirjallisuuden ystävälle. Vahva teos kirjailijalta, jolla tuntuu olevan tarve lähes joka lauseessa todistaa olevansa älykkäämpi kuin muut. Minun tyyliseni miekkonen.

Raymond Chandler: Syvä uni

Rikas ja sairas kenraali Sternwood pyytää Philip Marlowen selvittämään tyttäreensä liittyvää kiristystapausta. Marlowe ottaa tehtävän hoitaakseen, ja työn edetessä kuviot mutkistuvat ja kasvavat, eikä ruumiiltakaan vältytä.

Chandlerin Los Angelesissa on korruptiota, kauniita naisia, gangstereita, pornokauppiaita, aseita ja kaikkea, mitä hyvään dekkariin tarvitaan. Siellä seassa seikkailee hyvän puolustaja Philip Marlowe, yksityisetsivä.

Kirja oli yleistunnelmaltaan mielestäni jokseenkin synkkä, ehkä genrelle tyypillisesti(?). Tämä ei ole missään nimessä huono seikka. Tapahtumien ja miljöön kuvaus toimii varsin mainioisti ja välillä tuntuu melkein, että olisi itse paikalla seuraamassa tapahtumia. Asiat keskittyvät olennaiseen; Marlowen toimintaan ja juttuun liittyviin tapahtumiin. Eli esimerkiksi sankarin yksityiselämän koukeroita ei turhia vatvota.

Juoneltaan kirja tuntui välillä siltä, että ei oikein ollut tietoa, että miten nyt mikäkin liittyy ja mihin. Tämä saattaa johtua siitä – kuten Rasmus omassa kirjoituksessaan mainitsi – että Chandler on ilmeisesti yhdistellyt esikoisromaaniinsa aiempia novelleja. Asiat kuitenkin selkeytyvät ajan myötä, eivätkä välillä hämmentäneet mitä ihmettä -hetket jää vaivaamaan sen enempää.

Raymond Chandlerin ja hänen Philip Marlowe -dekkarinsa ovat genren klassikoita, sieltä kovaksikeitetystä päästä. Syvä uni avaa Marlowe-sarjan, johon kuuluu lisäksi kuusi muuta romaania. Kirjaa ei välttämättä kannata ihan ensimmäiseksi dekkariksi lähteä lukemaan, mutta jos genreen on muuten tutustunut yhtään, on se varsin suositeltavaa luettavaa. Tai no, miksei ehkä ensimmäisenäkin voisi lukea.

– Teemu

Tuoma Vimma: Helsinki 12

“There is no such thing as a moral or an immoral book.
Books are well written, or badly written. That is all”

Tällä Oscar Wilden lainauksella alkaa Tuomas Vimman (oik. Kusti Miettinen) esikoisteos Helsinki 12. Lainaus on sikäli osuva, että tämän kirjan kohdalla ei kannata turhia moraalisia pohdintoja harrastaa, varsinkaan jos kukkahattu on syvällä päässä.

Eletään 90-luvun lopun uusmediabuumin aikaa. Kirjan päähenkilö työskentelee isossa mainostoimistossa, ja klassisessa “Working hard or hardly working?” -kysymyksessä vaaka kallistuu rankasti jälkimmäiseen. Ńettisivujen layoutit kopioidaan muilta, assarin duunit otetaan omiin nimiin ja projektit hoidetaan taksimatkalla ravintolasta duunipaikalle. Asiakkaalta veloitetaan kuitenkin tunteja niin paljon kuin kehdataan. Uusia tyntekijöitä haastateltaessa ei portfolioita paljon katsella, vaan hakijan asenne ja “muodollinen pätevyys” ovat suuressa arvossa. Liksa on kova, mutta makukin on kallis.

Rahaa tulee, mutta sitä myös menee. Tuhlaamisesta ison osan hoitaa päähenkilön joka asiassa täydellisyyttä hipova pikkusisko, johon päähenkilöllä on kyseenalaisen läheinen suhde. Rahaa on, naisia on, viinaa on, kaikkea on. Kaikki menee siis v***n hyvin, kunnes kaikki ei mene ihan niin hyvin.

Kirjan alkuosa on viihdyttävää luettavaa päähenkilön makeasta sikailuelämästä. Loppuosa taas tarjoaa melkoisen action-pläjäyksen, joka on viihdyttävää sekin. Kerronta on sujuvaa ja nopealukuista, ei turhan koukeroista. Kielessä on vahvasti mukana stadin slangi, joka aluksi vaikeutti lukemista ja ärsytti, mutta jälkikäteen ajatellen se sopii kirjaan kuin – kirjan vertauksia lainaten – “nyrkki perseeseen”.

Minulle osa kirjan parasta antia on se, ettei Vimma juurikaan käytä kuluneita kieli- ja vertauskuvia. Hihittelin monesti ääneen, kun kengät olivat rivissä kuin Hitler-jugendin marssikulkue, naamaan potkaistu äijä pysähtyi kuin hirvi Pendolinon keulaan, ja keittiö oli kuin Mogadishu jenkkien jäljiltä.

Ajatus ei ole täysin omani – bongasin sen jostain blogista jonkun toisen Vimman kirjan yhteydessä – mutta jollain kieroutuneella tavalla kirjasta tulee mieleen miehille suunnattu chick lit. Tässä tapauksessa ei tosin etsitä sitä suurta rakkautta, mutta eletään kaupungissa kuin viimeistä päivää. Yksi kirjan ominaispiirteistä on tuotemerkkien runsas viljely. Harvan vaatekappaleen, kellon tai korun suunnittelijan tai tuotemerkin nimi jää mainitsematta. Myös ruoan kuvaaminen on yksityiskohtaista, ja tekstissä viliseekin sellaisia ruokalajeja ja -aineksia, joista tällainen tavallinen tallaaja ei ole edes kuullut.

Mitä tulee siihen, että kirja on genreltään sijoitettu autofiktioon, en oikein tiedä mitä sanoa. Kirjailija on lienee työskennellyt ennen mainostoimistoissa, mutta sen verran härski meno kirjassa on, että kuvaa on varmasti väritetty rankalla kädellä ja paksulla tussilla. Vaikea sanoa, kuinka paljon pohjalla on totuutta, mutta eipä kai sillä paljon väliä olekaan. Vimma jatkaa autofiktiota myös toisessa kirjassa Toinen, joka “kertoo” ensimmäisen kirjan kirjoittamisesta.

Olen lukenut kirjan – kuten muutkin Vimman teokset, uusinta lukuun ottamatta –  kertaalleen aiemmin, muutama vuosi sitten. Toinen lukukerta oli ehkä jopa parempi kuin ensimmäinen. Kokonaisuudessaan Helsinki 12 on viihdyttävä kirja, jota ei kuitenkaan kannata lukea, jos kokee mielensä olevan kovin ahdas ja siveellinen.

– Teemu

Léo Malet - Nestor Burma ja rottaliiga

Alkuteos: Les rats de Mountsouris (1955)
Luettu teos: suomenkielinen, 1986, käännös: Marja Luoma

Ranskalainen rikoskirjailija Léo Malet loihti 1950-luvulla 15-osaisen kirjasarjan, jossa yksityisetsivä Nestor Burma selvittää rikoksia. Sarjan erityispiirteenä jokainen kirja keskittyy yhteen Pariisin kaupunginosaan. Rottaliigassa 14:s kaupunginosa tuntee omat osansa. Teoksessa mainitaan jonkin verran esimerkiksi kadunnimiä ja paikkoja, jotka korottanevat metakehyksen kattoa pariisilaisille, mutta Rue du Vanves ja Poterne des Peupliers eivät vie muilta lukijoilta mitään pois. Yhteys todelliseen ympäristöön on verrattain suunnilleen yhtä keskeistä kuin esimerkiksi Oslon sopukat Jo Nesbon kirjoissa.

Malét'n tyyli on kirjassa metaforista ja oivaltavaa. Vaikutusta lisäävät avaruudellinen kuvailu ja tilanteellisia mielikuviaan viljelevän minä-kertojan ajatukset. Teosta lukiessa alkoi pohtia pitäisikö verbaliikan vaiheittaisesta ilosoitosta kiittää enemmän kirjailijaa vai kääntäjää. Mitä todennäköisimmin molempia.

Nestor Burmassa on persoonallisuutta, tarinan ympäristössä hahmoineen on luonnetta ja tapahtumat kehräävät mysteerejä. Kyseessä on eittämättä dekkari. Sen maailmankuva ei ole kovaksikeitetty, muttei korostuneen siloiteltukaan.

Erityisesti kielikuvilla taiteilu ja luotu tunnelma vetosi jo ensi sivuilta, tuottaen irrationaalisen hetkellisen harmittelun hiveniä kirjan lyhyyden puolesta ja epämääräisiä, mutta määrätietoisia muistiinpanoja lukea muutkin sarjan teokset.

Richard Adams - Ruohometsän kansa

Takakansi:

Viikka ja Vatukka, Voikukka ja Mansikka, Pähkinä, Hopea ja muut kaniinit, Ruohometsän koko unohtumaton kansa kirjassa joka on valloittanut maailman. Ruohometsän kansa, Watership Down, on tarina kaikenikäisille, jännittävä, liikuttava, riemastuttava koko perheen lukuteos, jonka suosiosta kertovat myös monet suuret kansainväliset palkinnot.

Aloitin joskus kauan, kauan sitten tämän kirjan, mutta en tainut päästä ensimmäistä lukua pidemmälle. Nyt ehdin lukemaan ensimmäisen osan – Matka – kokonaan. Tämä postaus siis käsittelee vain tuota osaa.

Olen ihmeissäni miten tutulta kirjan tarina vaikuttaa. En oikein tiedä miksi. Olen saattanut nähdä kirjasta tehdyn elokuvan tai tv-sarjan, mutta en ole varma. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa kummastakaan, enkä voi olla varma jos sekoitankin jotkin muistoni Kaukametsän pakolaisiin. Tämäkin tv-sarja on mielestäni aika samanlainen kuin Ruohometsän kansa. Varmistuakseni muistoistani pitäisikin katsoa elokuva ja/tai sarja ja vielä kaupan päälle Kaukametsän pakolaisetkin. Jos tämä ei olekaan vain jonkin sortin pitkä deja vu, elokuva ja/tai sarja ovat nähtävästi olleet hyvin uskollisia ainakin kirjan ensimmäiselle osalle.

Aluksi ihmettelin miksi kirja on fantasiassa, mutta kyllähän tämä sinne kuuluu. En oikein osaa sijoittaa sitä mihinkään muuhunkaan. Kirjassa tutustutaan kaniinien maailmaan, tapoihin ja kieleenkin. Uskoisin, että biologisesti kirja saattaa olla oikein. En tosin tiedä kaniineista tarpeeksi varmistuakseni asiasta, mutta ainakin maailma vaikuttaa uskottavalta. Sinänsä kirjassa ei olla missään keksityssä maailmassa, vaan meille tuttua maailmaa vain katsotaan kaniinien silmin. Kaniinit ovatkin joissain asioissa hyvinkin ihmismäisiä, niillä on esim. hyvin tarkka hierarkia. Kaniinien elämä vaikuttaa julmalta. Tähän mennessä on ollut jo jonkin verran väkivaltaa ja tappamisen uhkailua. Uhkana ovat olleet enemmänkin kaniinit itse, mutta myös elilit eli kaniinien viholliset. Ensimmäisestä osasta löytyi myös raakaa verta tihkuvaa kuvausta ansaan jääneestä kaniinista.

Juuri tuo väkivaltaisuus ja ronski kieli pistää miettimään, kelle tämä kirja on kirjoitettu. Äkkiseltään voisi kuvitella tätä lastenromaaniksi ja mielestäni tätä voisi kyllä lapsille lukeakin, ei tosin ihan perheen pienimmille. Nuorille tämä saattaisi myös sopia, varsinkin eläimistä pitäville nuorille. Fantasiaa lukeville aikuisille tai eläinromaaneista pitäville tämä kirja on varmasti tuttu, mutta en tiedä löytääkö moni muu kirjaa käteensä. Tietysti klassikon maine auttaa, mutta en usko, että kirja olisi kovin luettu ellei se olisi juurikin klassikko.

Richard Adams on englantilainen kirjailija. Ruohometsän kansa (1972) on hänen tunnetuin teoksensa. Kirja sai alkunsa Adamsin kahdelle tyttärelle kerrotuista tarinoista. Tytöt vaativat tarinoiden kokoamista kirjaksi ja julkaisemista, ja siitä tulikin monille kielille käännetty klassikko. Wikipedian mukaan Ruohometsän kansa luetaan sekä lastenkirjallisuuteen että aikuisten fantasiakirjallisuuteen, ja mitä olen itse huomannut niin kirjastoissa kirjan saattaa löytää niin aikuisten-, lasten- kuin nuortenkin puolelta. Kirja on saanut myös jatkoa, Ruohometsän tarinoita (1996) ihailijoiden vaatimuksesta.

Pidin ensimmäisestä osasta valtavasti! Odotankin innolla seuraavien osien lukemista. Tämän kirjan aion nautiskella loppuun hitaasti ja hartaasti kuten olisin halunnut tehdä jo monelle muullekin kirjalle tässä kahden kuukauden aikana, mutta siihen ei ole ollut mahdollisuutta.

Lähteet:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_Adams 

Bram Stoker: Dracula

Abraham "Bram" Stoker (1847-1912) oli Irlantilainen kirjailija, jonka perintönä meille on jäänyt yksi kauhukirjallisuuden, ja muunkin kirjallisuuden/median, ikonisimpia hahmoja, Kreivi Dracula. Stoker syntyi Dublinissa 8.11.1847 suurperheeseen, ollen yksi seitsemästä lapsesta. Suoritettuaan matematiikan tutkinnon Dublinin yliopistossa työskenteli Stoker valtion virkamiehenä pallotellen samalla paikallisen lehden palkattomana kirjoittajana, kirjoittaen useita teatteriarvosteluita. Ystävystyttyään silloin kuuluisan näyttelijän Sir Henry Irvingin kanssa, päätti Stoker 1878 tarttua Irgvingin esittämään työtarjoukseen. Näin Stoker päätyi Irvingin omistaman Lyceum-teatterin johtajaksi ja henkilökohtaiseksi avustajaksi. Työhön kuului Irvingin mukana matkustaminen ympäri maailmaa teatterin kiertueilla, mikä yhdessä lisääntyneen kulttuurialtistumisen myötä inspiroi Stokeria kirjoittamaan kauhukirjallisuutta. Stoker julkaisi 1875 ensimmäisen kauhutarinansa The Primrose Path. Stoker jatkoi kauhutarinoiden kirjoittamista ja Lyceum-teatterin johtamista elämänsä loppupuolelle asti. 1879 julkaistu Dracula on Stokerin tunnetuin teos. Ilmestyessään teos sai kirjallisuuskriitikoilta kehuja, mutta teoksesta ei heti tullut myyntimenestystä. Vasta elokuvaversioiden myötä on kirja päässyt nauttimaan todenteolla massojen suosiosta.

Romaanissa seurataan erilaisten päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden, sähkeiden ja sanomalehtileikkeiden myötä tarinaa, joka saa alkunsa, kun vasta valmistunut asianajaja Jonathan Harker matkustaa työnantajansa toimeksiannosta Transylvaniaan Karpaattien vuorilla sijaitsevan kreivi Draculan linnaan. Tapahtumia seurataan aina kulloisenkin päiväkirjan yms. kirjoittajan näkökulmasta, pääsääntöisesti Jonathanin ja Jonathanin morsiammen Minan, sekä tohtori Sewardin päiväkirjamerkintöjen myötä. Myös muutama muu kirjan hahmoista toimii välillä kertojana. Kirjassa keskitytään kuvailemaan hyvin vahvasti kirjoittajien havaintoja muista henkilöistä, heidän dialogejaan, sekä tuntemuksiaan. Myös ympäristöistä annetaan hyvin selkeät kuvaukset, minkä avulla lukija pystyy muodostamaan hyvän kuvan aina kulloisestakin tilanteesta.

Dracula on oikeutetusti oman genrensä klassikkoja. Aikanaan kriitikot nostivat sen jopa Edgar Allan Poen teoksien tasolle genrensä edustajana. Kirja pitää sisällään monia goottikauhun yleisiä piirteitä, tapahtumapaikkoina on mm. vanha ränsistyvä linna vuoristossa, sekä hautausmaa ja hautakammio. Myös teoksen hirviö, kreivi Dracula, on vampyyrinä genren peruskalustoa.

Teos on varsin pitkä luettava, oma versioni on noin 566 sivua ja siihen päälle vielä löytyy kääntäjän huomautuksia ja osion nimeltä pieni johdatus vampyyrien maailmaan. Kirjoitustyyli on mukaansa tempaavaa, mutta pidemmän päälle käy raskaaksi, mikäli yrittää yhdeltä istumalta koko teosta lukea. Näin ollen siihen sain helpostikkin uhrattua yhdeksän tuntia, kun yhdeltä istumalta sen luin. Suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille genrestä kiinnostuneille, myös vasta genreen tutustuville.

Lähteet:
http://www.biography.com/people/bram-stoker-9495731#bram-stoker-books
http://stoker.thefreelibrary.com/
http://bramstoker.org/info.html