Michel Houellebecq: Oikeus nautintoon

Michel Houellebecq: Oikeus nautintoon

Plateforme, 2001

2002

312 s.

Suomentanut Ville Keynäs

WSOY

Michel Houellebecq on kiistelty aikakautemme analyytikko ja kriitikko. Aikaisempi kosketukseni kirjailijaan oli taannoin Yle Teemalta esitetyn Halujen taistelukenttä -elokuvan kautta. Kirjailijan teokseen pohjautuva filmatisointi oli samanaikaisesti inhorealismissaan vaikuttava ja häiritsevä.

Elokuvan perusteella Oikeus nautintoon -romaani on samaa jatkumoa kirjailijan aiempaan tuotantoon. Kirja pitää sisällään delikaatteja aiheita, kuten seksiturismi ja islam-, sekä talouskritiikki. Houellebecq lähestyy aiheita päähenkilö Michelin kautta tavalla, joka on tietoisen provokatiivinen.

Michel näkee seksiturismin voimavarana, lohduntuojana länsimaisen ihmisen tyhjyyden tunteeseen. Seksuaalisuuden kuvaamisessa raadollisella tavalla ei sinänsä ole - etenkään ranskalaisessa kirjallisuudessa, mitenkään uutta ja tuskin riittää hätkähdyttämään nykylukijaa. Sen sijaan eriarvoisuuden konteksti, jossa se näyttäytyy on kiusaannuttava. Arkiseen virkamieselämäänsä lopen kyllästynyt Michel haahuilee Thaimaan yössä moninaisten prostituutiopalveluiden äärellä. Päähenkilön pohdinnat paritusbisneksestä ovat analyyttisiä ja hän ei ryhdy tuomitsemaan länsimaista ihmistä, mikä tällaisessa yhteydessä tuntuisi turvalliselta ja odotetulta. Michel näkee talouden ja seksin suhteen luonnollisena ja suhtautuu siihen melkolailla kiihkottomasti. Tässä käsittelytavassa lienee jotain, mikä piinaa lukijaa.

Islam saa kirjassa voimakasta kritiikkiä. Teoksen egyptiläinen sivuhenkilö kertoo oman näkemyksensä uskonnosta ja toteaa, että islamilaisessa maailmassa mikään järki tai lahjakkuus ei voi päästä oikeuksiinsa. Romaanissa käsitellään myös terrorismia. Länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin yhteennsovittaminen näytetään kokonaisuudessaan lohduttomassa valossa.

Kirjaa on vaikea yhdistää mihinkään tiettyyn genreen. Kirjailijan ja päähenkilön välillä saattaa olla yhtymäkohtia muutenkin, kuin etunimen muodossa ja siksi kirjassa voi nähdä autofiktiivisiä elementtejä. Kirjaa voi tulkita myös satiirina, jossa nyky-yhteiskuntaa halveerataan monesta vinkkelistä. Romaani pitää lukijan melko hyvin otteessaan, mutta toisinaan ei voi välttyä pohtimasta, hukkuvatko sinänsä kärkevät ajatukset turhan revittelevän provokaation alle.

.

Stanislaw Lem: Solaris

Stanislaw Lem: Solaris

Solaris, 1961

1999

249 s.

Suomentanut Matti Kannosto

Tammi

Puolalaisen Stanislaw Lemin Solaris on psykologinen scifi -romaani, joka saa lukijan venyttämään käsityksiä tietoisuuden luonteesta ja avaa huikeat näkymät mahdollisille tuntemattomille elämänmuodoille. Kirja sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, jossa avaruusmatkailu on jo verrattain jouhevaa.

Kirjan päähenkilö, tutkija Kris Kelvin saapuu kaukaiselle Solaris-planeetalle, jossa on ilmennyt hankaluuksia. Planeetan yllä leijaileva tutkimusasema on ongelmissa. Tutkimusryhmän johtaja on tehnyt itsemurhan ja kaksi muuta aseman työntekijää ovat poteroituneet omiin huoneisiinsa. Salaperäinen tilanne alkaa vähitellen valjeta Kelvinille. Hän kohtaa saman, kuin muutkin aseman asukkaista tahoillaan: vieraan omasta tajunnastaan. Kelvinin luokse ilmestyy hänen rakastettunsa, itsemurhan tehnyt Harey.

Asetelman avulla teos käsittelee elämän ja ikuisuuden luonnetta. Solaris-planeetalla on yksi tietoinen organismi - planeetan valtameri, joka tarjoaa mahdollisuuden pohtia tieteen kaikkivoipaisuutta. Voidaanko kaikkea olemassaolevaa havainnoida ja tutkia, missä kulkee ymmärryksemme rajat? Laajoista tutkimuksista huolimatta, tutkijat eivät ole saanut selvyyttä planeetan plasmameren olemuksesta.

Kirjaa voi suositella esimerkiksi lukijalle, joka ei pidä itseään scifin ystävänä. Romaanin kautta avautunee käsitys genren monipuolisuudesta ja sen kaunokirjallisista ansioista. Lem kirjoittaa ehdottomasti hyvin. Jos omaa taipumusta eksistentialisille pohdiskeluille, teoksen voi huoletta lisätä pakko lukea-listalle. Ahdistavasta tunnelmastaan huolimatta - tai kenties siitä johtuen, Lemin tunnetuin tuotos oli mielestäni valloittava lukukokemus ja jäi mieleeni kummittelemaan pitkään senkin jälkeen, kun olin niteen jo käsistäni laskenut.

Sari Luhtanen: Tuulin viemää

Sari Luhtanen: Tuulin viemää

2011

288 s.

Tammi

"– Ei se ollut vale! Tuuli puolustautui närkästyneenä. – Minä menen naimisiin!

– Kenen kanssa? Susun silmät rävähtivät auki. Kerrankin hän oli lähes sanaton.

– En minä tiedä. Jonkun ihanan miehen."

Tässäpä Tuulin suunnitelma kääntää elämänsä uusille urille Sari Luhtasen esikoisromaanissa Tuulin viemää. Meteorologin työ ei enää inspiroi kolmekymppisiään lähestyvää sinkkunaista, joka päättää seurata työkaverinsa esimerkkiä ja päästä naimisiin. Työtä riittää häiden järjestelyssä ja itse sulhasen etsinnässä, joten työtkin saavat jäädä, jotta Tuulin 30-vuotissyntymäpäivästä tulisi myös onnellisen hääparin täydellinen päivä.

Ennen romaanejaan Luhtanen on ollut suurelle yleisölle tuttu käsikirjoittajana ja suomentajana sekä Maisa ja Kaarina -sarjakuvien toisena kirjoittajana. Itse tapasin joskus sekoittaa mielessäni tahattomasti Luhtasen ja Tuija Lehtisen ja olin pitkään vakuuttunut siitä, että myös Tuulin viemää on Lehtisen käsialaa. Maisa ja Kaarina -sarjakuvat ovat periaatteessa antaneet Luhtaselle hyvät puitteet kirjoittaa sujuvaa suomalaista chick litiä, mutta jotenkin Tuulin viemää toimisi ehkä paremmin näyteltynä. Kirjan takakannen esittelytekstissäkin kirjoitetaan romanttisesta komediasta "lajin parhaiden brittielokuvien tapaan".

Päähenkilö Tuuli on täysin sääilmiönsä veroinen impulsiivinen hosuli, joka paahtaa menemään monta metriä sekunnissa. Muut henkilöt jäävätkin yksiulotteisuudessaan vähän Tuulin oman persoonan varjoon, mikä on ehkä lukijan kannalta hyväkin asia – päähenkilön puuskittaisuus uuvuttaa. Kuitenkin muidenkin hahmojen väliset vuorovaikutussuhteet on onnistuttu kirjan loppua kohden yhdistämään hyvinkin mielekkäiksi yhteyksiksi.

Alussa kirjan kerronta on hyvinkin pirstaloitunutta ja minulla oli vaikeuksia pysyä hahmottaa, kenestä kerrotaan ja erottaa menneitä tapahtumia nykyisyydestä. Lähes koko kirjan kestävä tulevaisuuteen suuntaava haaveilu ei vähennä lukijan riskiä joutua tarinan riepoteltavaksi. Kerrontaan kuitenkin tottuu, kunhan malttaa pitää hatustaan kiinni. Tarinan kulku itsessään on kuin pieni kurkistus meteorologin elämään, jossa yritetään pysyä selvillä milloin milläkin tavalla käyttäytyvästä tuulesta. Piristystä tekstiin tuovat alan sanasto sekä erilaisten nimbusten ja cumulusten kuvailut, joskin pettymykseni oli suuri kun valaisevat yöpilvet loistavatkin tarinassa poissaolollaan. Tuulen viemää -romaanin Scarlettiin en Tuulia suoranaisesti yhdistäisi, vaikka molemmat jonkinlaista suosiota miesten keskuudessa nauttivatkin ja naima-aieyhtäläisyydetkin ovat jotenkin nurinkurisia.

Chick lit -lukupiiriä olin odottanut lukupiireistä kaikkein innokkaimmin, koska halusin tietää, herättävätkö kirjojen henkilöhahmot toisissakin samanlaisia myötähäpeän tunteita. Aivojen sulamiseksi kuvattava tunne tekee tästäkin kirjasta ihan nautittavan viihdepläjäyksen, mutta vaatii vastapainokseen jotakin vakavampaa luettavaa. Töissä sain usein siirrellä Luhtasen uudempia romaaneja palautuksista varauksiin, mutta itse kyllä pitäydyn mieluummin Maisassa ja Kaarinassa.

Lähteet:
Chick lit -ryhmän diat

 Juliaana Grahn

Sinikka Lehtinen: Kohtalona Seilin saari

Sinikka Lehtinen: Kohtalona Seilin saari

2007

186 s.

Päivä Osakeyhtiö

Sinikka Lehtisen kolmas romaani Kohtalona Seilin saari kertoo väärin perustein Seilin saaren spitaalisiirtolaan 1700-luvulla karkotetusta nuoresta emännästä Maria Akselintyttärestä. Marialle jää entisestä elämästään mantereen puolella ainoastaan muistot sekä kohdussa kasvava lapsi. Marian arkkulaudat odottavat "hyötykäyttöänsä" samassa paikassa spitaalisten sekä mielisairaiden arkkutarpeiden kanssa ja Marialla on aikaa kääntää katseensa menneestä ja tulevasta myös omaan sisäiseen kasvuunsa.

Tarina ja henkilöt ovat kuvitteellisia, mutta pohjautuvat oikeaan tapaukseen. Saatteeksi Lehtinen kirjoittaa kertomuksen alussa yleistä historiaa Seilin saaresta. Kirjan lopussa on kattava sanasto nykyihmiselle erikoisista kirjassa käytetyistä ilmaisuista sekä pitkä lähdeluettelo suomalaisen kansankulttuurin historiasta ja perinteistä. Itse kertomus koostuu kahdesta osasta, Marian vaiheista ennen Seilin sielujen saarelle päätymistä sekä elämästä saarella. Mielestäni kirjan kerrontaan sovitetut vanhaa suomen kieltä mukailevat rukoukset ja Raamatun tekstikappaleet ennemminkin elävöittävät tekstiä kuin tekevät siitä raskaslukuista tai töksähtelevää. Jo itsessään vaikuttava ja tunteita herättävä tarina saa siis tästä vanhahtavasta kielestä lisää juhlavuutta ja dramaattisuutta.

Tekstikappaleista huolimatta en pidä tarinaa niinkään julistavana. Ennemminkin pappismiehiä tunnutaan kuvaavan täysin papin varsinaisen agendan vastaisena, naisiin menevinä tai muuten vaan tuomitsevina Jumalan vihan julistajina. Vaikutelmaa tukee uuden pietistipapin ilmaantuminen Seiliin, jossa saarnat alkavat vähitellen olla valaisevia ja rohkaisevia. Muissa henkilöissä esiintyy sekä kieroutta, etääntymistä, juoruilua että lämpöä ja huolenpitoa. Kokonaisvaikutelma on hyvin haikea ja surumielinen, jokseenkin epäreilu myös. Ajallinen konteksti on pidettävä mielessä.

Sinikka Lehtisen aiempaa Kunnes varjot pakenevat -romaania pitäisin tätä kertomusta enemmän perinteisenä uskonnollisena romaanina jo nimensä perusteella, joka näin teosta lukematta viitannee säkeeseen Laulujen laulusta. Kristilliset kustantamot Lehtisen kirjoja ovat joka tapauksessa kustantaneet. Kohtalona Seilin saari on kuitenkin eräänlainen Raamatun Jobin kokemusten etäinen toisinto, jossa keskeisiä teemoja ovat pahan ongelma ja anteeksianto maallisen menetyksen muodossa. "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu" on Marialle tärkeä mantra saarella. Toisaalta kirja kertoo myös petoksesta, kateudesta ja katumuksesta ja Marian lopullinen ratkaisu tyytymisestä omaan kohtaloonsa.

Kirja on vahvasti uskonnollinen kerronnaltaan, mutta harkitsisin myös sen sijoittamista historiallisten romaanien joukkoon, ajalle kun oli tyypillistä muutenkin uskonnollisuuden läsnäolo arjessa. Toisaalta uskonnollisiakin romaaneja on hyvin erilaisia aina Kristityn vaelluksesta Isä Camilloihin.  Jotenkin kirjasta tuli etäisesti mieleen Juha Ruusuvuoren Kaniikki Lupus, vaikkei tarinoilla sisältönsä puolesta kaikkein eniten yhteisiä piirteitä olekaan. Kirja jäi mieleeni myös tarinan puolesta, spitaalinomaisia oireita aiheuttavaksi kasviksi tulkitsisin jättiputken.

Lähteet:
Uskonnollisen kirjallisuuden diat

Juliaana Grahn

Georges Simenon: Maigret epäröi

Georges Simenon: Maigret epäröi – Komisario Maigret'n tutkimuksia

Maigret hésite, 1968

1987

191 s.

Suomentanut Marja Luoma

Otava

Belgialainen kirjailija Georges Simenon (1903–1989) oli yli 400 romaani- ja novelliteksteinensä yksi kenties tuotteliaimmista kirjailijoista 1900-luvulla. Parhaiten hänen teoksistaan tunnetaan Komisario Maigret'n tutkimuksia -sarjaan kuuluvat salapoliisiromaanit. Näitä Maigret-kirjoja on suomennettu yhteensä 73 kappaletta.

Kirjassa Maigret epäröi ylikomisario Maigret'n aikainen kevätaamu saa huolestuttavan käänteen anonyymin kirjoittajan kirjeessä, jossa varoitetaan mahdollisesti pian tapahtuvasta murhasta. Kirjeen alkuperä jäljitetään pian varakkaaseen yläluokkaperheeseen, jonka kulisseissa on meneillään muutakin kuin mahdollinen murhan suunnittelu.

Kirja on mittapuullani hyvin lyhyt, alle 200 sivua, mutta kerronta saa tarinan vaikuttamaan pidemmältä. Tapahtumat kestävät parin päivän ajan ja vuoropuhelussa vilisee kolmeen pisteeseen päättyviä virkkeitä. Samankaltaista pohdiskelua on myös Maigret'n itsensä ajatustyö, jota komisario itse nimittääkin ajattelun sijasta "hautomiseksi". Murha-aikeen ympärillä pyörivistä henkilöistä on kuitenkin saatu hyvin moniulotteisia ja tarina tuntuu vain vähän valottavan yläluokkaperheen kaikkia salaisuuksia. Tapahtuma-aikaa on vaikea sijoittaa tiettyyn vuosikymmeneen. Tunnelmallisen dekkarista tekevät kuvaukset ruokailuhetkistä pienissä kahviloissa ja ravintoloissa, joissa hyvävaistoinen Maigret nauttii piipustaan sekä hyvistä juotavista.

Maigret epäröi on toki pesunkestävä, kultakauden dekkarilta vaikuttava salapoliisiromaani, jossa syyllinen otetaan menestyksekkäästi kiinni vetämällä yhteen todisteista ja erilaisista henkilöhahmojen suhteista muodostuvat langanpätkät, mutta lukukokemus jäi jotenkin vajavaiseksi. Lukija pääsee jo tarinan alussa spekuloimaan mielessään rikoslain "täyttä ymmärrystä vailla" -pykälää sekä siitä johtuvia mahdollisia murhaskenaarioita. Ainakin tässä romaanissa henkilöiden väliset suhteet tuntuvat luovan enemmän dramatiikkaa kuin itse tapahtumat. Itse murha-aie jää kirjassa täysin tuomari Parendonin perheen ja palvelusväen erikoisten psykologisten jännitteiden varjoon.

Kirja on ensimmäinen lukemani teos Maigret-kirjoista tai Simenonin tuotannosta ylipäätään. En ole täysin vakuuttunut siitä, että juuri kyseinen nimeke olisi ollut paras tapa tutustua kirjailijan tuotantoon. Se, sijoittaisinko romaanin perinteisten Maigret'n seikkailujen joukkoon vai Simenonin muuhun tuotantoon jää pohdittavaksi siihen asti, kunnes olen hankkinut vertailuaineistoa muista Maigret-kirjoista. Odotin ehkä jotakin ihan muuta kuin pelkkää vihjettä jahtaavaa Maigret'ta, kun varsinaisen henkirikoksen tapahtumisestakaan ei ole mitään varmuutta. Kyllä tämä kuitenkin hyvin meni alkavan kesän ensimmäisestä auringonpaisteen lämmittämällä parvekkeella iltahämärässä luettavasta "kesädekkarista", eikä pituudenkaan perusteella ehtinyt vilu tulla.

Lähteet:

http://www.tornio.fi/SimenonGeorges

 Juliaana Grahn

Kari Hotakainen: Klassikko

Kari Hotakainen: Klassikko

7. p. 2009 (1. p. 1997)

411 s.

WSOY

Kari Hotakainen on tunnettu suomalainen Finlandia-palkittu kirjailija, joka tunnetaan myös maailmalla. Hotakaisen teokset kuvaavat toisaalta vakavamielisellä, toisaalta huumorin lajit taitavalla otteella ja realismilla suomalaisuutta sekä nykyaikaa.

Klassikko on kansitekstin mukaan "avoin ja suorasukainen autoromaani, jossa mies rääkkää italialaista autoa ja päätyy poliisin rysään", mutta myös omaelämäkerrallinen romaani, joka "sisältää päiväkirjan 'OLI ILO ELÄÄ, MUUTTA VAIKEA VAIETA, merkintöjä vuosilta 1976–1990' ". Toisin sanoen Klassikko on siis Hotakaisen autofiktion genreä edustava sepitteellinen omaelämäkertaromaani. Kirja kertoo Kari Hotakainen -nimisestä harmaaseen Alfa Romeo 75 Twin Sparkiin ihastuneesta miehestä, joka kirjoittaa kustantajansa vaatiman uuden tuottavuusohjelman, Avoimen suuntauksen toisen vaiheen, mukaista romaanikäsikirjoitusta.

Kirjan tarinaosuus ja tarinan keskelle sijoitettu päiväkirjaosuus muodostavat jokseenkin yhtenäisen kokonaisuuden, mutta se ei tarkoita lukemisen olevan vaivatonta. Päiväkirjaosuus on paikoin yksitoikkoista luettavaa ja sen verran päiväkirjamaista, että sen loppuun päästyä itse kirjan juoneen takaisin kiinni pääseminen vie aikansa. Lukuhaaste on kuitenkin yrittämisen arvoinen. Erillisenä kertomuksena ajateltuna päiväkirjaosuus on huvittavaa luettavaa kaikkine tunnettuine henkilöineen ja lakonisine toteamuksineen. Niukkasanaisuus sai useasti nauramaan ääneen.

Klassikko oli ensimmäinen lukemani Hotakaisen romaaneista, eikä se tule olemaan viimeinen. Ymmärrän oikein hyvin tarinan Hotakaisen Alfa-innostuksen ja huikean "Alfa-yksilön" hehkutuksen, vaikka romaani onkin melko suora katkelma miesten maailmasta einesruokateollisuuden sponsoreina ja autokauppiaiden vietävinä. Kirjan kannessa mainittu "autoromaani" on hyvä tapa kuvata kirjaa, joka onkin melko sananmukaisesti autofiktio.

Hotakaisen varsinaisia vaiheita vähän tuntevana ja nyt vasta muutamia kirjoja lukeneena on tietysti vaikea todeta, kuinka paljon romaanissa on sepitettä ja kuinka paljon varsinaista omaelämäkertaa. Kirjoitustyyli on joka tapauksessa hyvin iskevää ja viihdyttävää. Toisaalta sepitteellisyydellä ei ole mitään merkitystä – autofiktion parasta antia onkin juuri lukijalle jäävä arvoitus kertomuksen totuudellisuudesta. Eli onko kirjailija nyt tässä ihan tosissaan?

Juliaana Grahn

Voltaire: Candide

Voltaire: Candide

5. p.  2001 (1. p. 1953)

135 s.

Suomentanut J. A. Hollo

Tammi

Valistusfilosofina parhaiten tunnettu ranskalainen kirjailija Voltaire, oikealta nimeltään François-Marie Arouet (1694–1778) kirjoitti yhden satiirikirjallisuuden romaaniklassikoista, vuonna 1759 ilmestyneen Candiden. Kirja on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1953 J. A. Hollon suomentamana.

Nuori Candide on nimensä mukaisesti viaton ja naiivi paronin linnassa asusteleva nuori optimisti, joka ajetaan pois omasta paratiisistaan sekä filosofian oppi-isänsä, kotiopettaja Panglossin opetusten huomasta Candiden ilmaistua molemminpuolisesti viehtymyksensä paronin tyttäreen, verevään ja vehmaaseen nuoreen Kunigundeen. Linna jää nuorukaiselle maalliseksi paratiisiksi, jonne ei enää ole paluuta ja hänen on aloitettava elämänsä maailmassa ilman rakastamaansa Kunigundea. Candide havaitsee vähitellen tarinan edetessä, ettei hänen elämänsä paronin huomassa ollutkaan mitä parhainta ja että elämässä itsessään on – ja kuuluukin olla – oma osansa myös kurjuutta ja ikäviä asioita.

Voltaire sekä hauskuuttaa että kritisoi kerronnallaan ja osansa arvostelusta saavat paitsi moni kirjailijan ajan ilmiöistä myös ihmisyys sinänsä. Koko tarinan yhtenäisenä teemana on kritiikki uskonnollista ja filosofista optimismia, jossa luotu maailma on paras juuri sellaisena kuin se on, kohtaan. Henkilöhahmot ovat karikatyyrejä jo nimitasolla.

Koska tyylilajina on satiiri, Candidea voidaan mielestäni kuvailla yhtä hyvin kuluneilla ja kyseenalaisillakin fraaseilla kuten "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen" – tai siis kurjempaa – " rakkaus on sokea" tai "työ tekijäänsä kiittää". Tarinan henkilöt tuntuvat välillä kilpailevan kurjuuksissaan ja Candide itsekin pohtii, naidako Kunigunde rakkaudesta vaiko velvollisuudentunnosta. Kuitenkin lopullista lohtua ja tarkoitusta elämään tuo työnteko. Suppeammin kirjassa arvostellaan myös esimerkiksi ulkokultaisuutta tai elitismiä, korkeasukuisten avioliittoja sekä uskonmiesten moraalikäsityksiä.

Voltaire kirjoittaa itseäni miellyttävällä tavalla eikä ääneen hihittely ollutkaan tavatonta useissa kohdissa kirjaa. Paikoin kirja ei sovi satiirin käsitteen alle vaan jopa määrittää satiiria. Kirjailija ei juurikaan selittele sanomisiaan, ne joko ymmärretään tai ei. "Klassikoistakaan ei ole pakko pitää, kunhan ne löytyvät hyllystä", eli ironiaa löytyy rivien väleistäkin tarvittaessa. Kirjasta saisi varmasti enemmän irti perehtymällä syvemmin kirjoitusajankohdan ilmiöihin, mutta nykylukijakin saa tekstistä irti paljon hupia.

Lähteet:
Satiiri-ryhmän esitys

Juliaana Grahn