Voltaire: Candide
5. p. 2001 (1. p. 1953)
135 s.
Suomentanut J. A. Hollo
Tammi
Valistusfilosofina parhaiten tunnettu ranskalainen
kirjailija Voltaire, oikealta nimeltään François-Marie Arouet (1694–1778)
kirjoitti yhden satiirikirjallisuuden romaaniklassikoista, vuonna 1759
ilmestyneen Candiden. Kirja on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran vuonna
1953 J. A. Hollon suomentamana.
Nuori Candide on nimensä mukaisesti viaton ja
naiivi paronin linnassa asusteleva nuori optimisti, joka ajetaan pois omasta
paratiisistaan sekä filosofian oppi-isänsä, kotiopettaja Panglossin opetusten
huomasta Candiden ilmaistua molemminpuolisesti viehtymyksensä paronin
tyttäreen, verevään ja vehmaaseen nuoreen Kunigundeen. Linna jää nuorukaiselle
maalliseksi paratiisiksi, jonne ei enää ole paluuta ja hänen on aloitettava
elämänsä maailmassa ilman rakastamaansa Kunigundea. Candide havaitsee
vähitellen tarinan edetessä, ettei hänen elämänsä paronin huomassa ollutkaan mitä
parhainta ja että elämässä itsessään on – ja kuuluukin olla – oma osansa myös
kurjuutta ja ikäviä asioita.
Voltaire sekä hauskuuttaa että kritisoi
kerronnallaan ja osansa arvostelusta saavat paitsi moni kirjailijan ajan
ilmiöistä myös ihmisyys sinänsä. Koko tarinan yhtenäisenä teemana on kritiikki
uskonnollista ja filosofista optimismia, jossa luotu maailma on paras juuri
sellaisena kuin se on, kohtaan. Henkilöhahmot ovat karikatyyrejä jo nimitasolla.
Koska tyylilajina on satiiri, Candidea
voidaan mielestäni kuvailla yhtä hyvin kuluneilla ja kyseenalaisillakin
fraaseilla kuten "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen" – tai
siis kurjempaa – " rakkaus on sokea" tai "työ tekijäänsä
kiittää". Tarinan henkilöt tuntuvat välillä kilpailevan kurjuuksissaan ja Candide
itsekin pohtii, naidako Kunigunde rakkaudesta vaiko velvollisuudentunnosta.
Kuitenkin lopullista lohtua ja tarkoitusta elämään tuo työnteko. Suppeammin
kirjassa arvostellaan myös esimerkiksi ulkokultaisuutta tai elitismiä, korkeasukuisten
avioliittoja sekä uskonmiesten moraalikäsityksiä.
Voltaire kirjoittaa itseäni miellyttävällä
tavalla eikä ääneen hihittely ollutkaan tavatonta useissa kohdissa kirjaa. Paikoin
kirja ei sovi satiirin käsitteen alle vaan jopa määrittää satiiria. Kirjailija
ei juurikaan selittele sanomisiaan, ne joko ymmärretään tai ei. "Klassikoistakaan
ei ole pakko pitää, kunhan ne löytyvät hyllystä", eli ironiaa löytyy
rivien väleistäkin tarvittaessa. Kirjasta saisi varmasti enemmän irti
perehtymällä syvemmin kirjoitusajankohdan ilmiöihin, mutta nykylukijakin saa
tekstistä irti paljon hupia.
Lähteet:
Satiiri-ryhmän esitys
Lähteet:
Satiiri-ryhmän esitys
Juliaana Grahn